Eläköön tulppaanidiversiteetti!

Vuodet näkyvät tulppaanikirjossa: äkkiseltään laskien löysin puutarhastani 19 erilaista lajiketta.

Joka syksy ostan pussikaupalla tulppaaneja kylvettäväksi kukkapenkkeihini. Joka syksy ne penteleen markkinamiehet ovat keksineet uusia värejä, uusia yhdistelmiä, uusia kokoja, uusia reunuksia... Ja minuahan viedään kuin Toimia Facebookissa.

Kerrottu valkoinen tulppaani, tämä on ihan kauneimpia!

Jännittävät värit ja taustalla näkyy mun naapurin kesäproggis

Nää ripsuhelmat on niin nättejä.

Viime keväänä olin olevinani kovinkin fiksu: kirjoitin ylös, mitkä kukkapenkkini kaipaavat tulppaanitäydennystä ja minkä värisiä. No höh, syksyllä olin jo hukannut koko vihon, joten taas olin ostoksilla tulppaanihumalassa ja niin kuin humalassa yleensäkin, niin "helan går". Senpä vuoksi värikylläisyys ja yllättävät yhdistelmät ovatkin valttia puutarhassani aina keväisin.

Tänä keväänä olen nauttinut paitsi laadusta myös määrästä. Yli 50 oranssia tulppaani kukkapenkissä on jo näky, joka saa huokailemaa elämän yltäkylläisyyttä.

Avokadowiherwinkki

MWWW on täällä taas ja Marjiksesta kajahtaa Minnan Werraton-Wiher-Winkki!

Tällä kertaa winkkauksen idea on ystävämme avokado, tuo oivallisen kasvisrasvan lähde, tuo kosimiseenkin innostava pastan raaka-aine ja erityisen helppo ja kylläisyyttä ylläpitävä osa aamiaista (pari paahdettua luomuruisleipää, päälle avokadoa ja mukillinen kahvia, nammm!).

Avokadon ongelma on kypsyminen. Kaupassa myydään ihanan halvalla isoja pussukoita avokadoja, jotka sitten ovat kovia ja raakoja. Norminiksi, että lähellä on muita kypsiä hedelmiä, ei tässä tapauksessa auta. Mutta tämä MWWW tärppää:

1) Ota pari aukeamaa päivän Hesaria. Avokadot ehkä tuntisivat olonsa mukavaksi, jos valitsisi ulkomaanuutisia tai Ruokatorstain.

 2) Kääri Hesari hellästi avokadojen ympärille

3) Odottele pari päivää ja voilá: avokadot ovat syöntikypsiä!

Rohkelikko ja punainen tupa

Viime viikonloppuna olin kevätretkellä lähiseuduilla. Katsastelimme kaikkea kivaa kuten taimitarhoja, ihania kahviloita & lahjatavaramyymälöitä, luomuherkkuja - ja tietenkin söimme hyvin ja paransimme maailmaa.

Retken kohokohta oli visiitti ystäväni ystävän luona, kutsuttakoon häntä tässä nimellä Rohkelikko, sillä niin uskomattomia olivat hänen ratkaisunsa ja visionsa.

Helsingin hektisestä sydämestä tämä Rohkelikko oli viime talvena muuttanut maalle ikivanhaan taloon, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut tyhjillään. Punaisen tuvan kuistilla kasvoi ruukkusitruunapuu kuin muistutuksena kaupungin hassuuksista.

Lämmin keittiö, pikkainen makkari. Suuri kylmä tupa täynnä tavaraa ja Rohkelikon päänuppi täpösen täynnä ideoita. Tilaa voisi vuokrata erilaisiin kokoontumisiin, siellä voisi järjestää kursseja ja näyttelyitä, siellä voisi olla pop-up-ravintola tai kahvila tai vaikka pizzeria hienon leivinuunin innottamana... Vintti ja ulkoaitat mahdollistaisivat bed&breakfast-toimintaa tai elokuvailtoja tai ihan melkein vaikka mitä.

Rohkelikon pihalla seisoi todellinen komistus, nimittäin ihka oikea traktori! Siis naisella! Joka asuu siellä korvessa ihan yksin! Olen sanaton.

Omistajattaren jaloissa pyöri pari koiraa ja hiirivahdeiksi tilatut kissat ovat vielä niin pikkuisia, että silmät sokeina ne imevät emonsa lämmintä tissiä. Piha-aitauksessa kirmaili äiti- ja tytärkili. (Opin myös hienon sanan "kilistää", joka tarkoitta pikku kilin synnyttämistä). Rohkelikko kuvasi, mitä kaikkea hän oli jo vuohenmaidosta valmistanut ja ideoita riitti vielä saman verran lisää.

Kesällä pihalla tepastelee kanoja ja kukko tulee pitämään jöötä. Mehiläistenhoitokurssille Rohkelikko oli suutaamassa pikimmiten.

Voin sanoa, että vilpittömästi ihailen moista heittäytymistä. Ihmettelen, kuinka joku uskaltaa? Kuinka joku saa moista itsestään irti! Eikö pelota paljas maaseutu tai toimeentulo?

Rohkelikolla on vielä duunia Helsingissä, ja rakennusten remppaaminen ja bisnesideoiden pyörittely ovat vasta aluillaan. Mutta jo tämän lyhykäisen tapaamisen ja sightseeingin seurauksena uskon, että tästä naisesta vielä kuullaan ja hänen tuleva yritystoimintansa - mitä se sitten onkaan - tulee kukoistamaan.

Ehkä bisneksen kehittelyyn tarvittavaa mielenrauhaa saa vanhan ulkorakennuksen puun muodoista ja väreistä, jotka inspiroivat ja rauhoittavat kuin meren aallot.

Minun ihana vihreä kuplani!

(Puutarha-aakkosissa fuskataan: B onkin bubble)

Tunnustan ihan rehellisesti: elän vihreässä kuplassa. En häpeile sitä, enkä väitä seuraavana päivänä kannanottoani satiiriseksi tai pyytele anteeksi. Ei, minä elän vihreääkin vihertävämmässä kuplassa ja nautin joka hengenvedosta!

Vihreä kuplani on oma siirtolapuutarhamökkini, satoisa palstani, mukava yhteisöni. Täällä kasvatan omaa syötävää ja välillä jopa hurahtelen Kallion trendipelleilyyn hankkimalla lehtikaalia ja goji-siemeniä. Täällä kierrätän ja kompostoin. Täällä kannan varhain keväällä ja myöhään syksyllä veteni ämpärillä yli 100 metrin päästä mökilleni. Täällä en pääse todellisuutta pakoon, siitä pitää haiseva biovessani huolen.

Täällä käyn yhdistyksen yleisessä saunassa ja lainaan yhdistyksen pensasleikkuria. Yhdistyksen ansiosta multasäkit tuodaan suoraan puutarhaani ja kun sähkökaappini paukahtelee ja savuaa, yhdistyksen sähkövastaava tulee pääsiäislauantaina sitä korjaamaan.

Vihreä kuplani opettaa yhteisöllisyyden molemmat puolet, siis myös sen, ettei se aina niin autuaaallista ole. Kuplassani toimii demokratia, täällä meillä on kaikilla samat säännöt porttien ulkopuolisesta statuksesta riippumatta.

Olen niin hurahtanut vihreään kuplaani, että toivoisin kaikilla olevan mahdollisuus kokea vastaavanlaista ihanuutta. Käsillä tekemistä, oman työn tulosten näkemistä, ulkoilmassa puuhastelua, leppoistamista, itsensä toteuttamista, kivoja naapureita, yhdessä tekemistä, jatkuvasti paranevia palveluja...

Minun vihreässä kuplassani myös presidentti osallistuu alueen talkoisiin.

Armoa puutarhurille

Puutarha-aakkoset alkavat nyt alusta ja A on ajankohtainen iso aihe: Armo.

Näin keväällä puutarhassa pitäisi touhuta yötä päivää. Suunniteltavaa, tehtävää ja asioiden yhteensovittamista on enemmän kuin S-Triolla Smolnassa.

Kun tällaisena vuodenaikana iskee flunssa, on mielessä negatiivisia ajatuksia kuin etanoita sateen jälkeisessä perennapenkissä. Makaan sängyssä ja kiroilen kaikkea tekemätöntä: perunat olisi pitänyt istuttaa jo viikko sitten, uudet viljelylaatikot maalata, kukkapenkit siivota ja nurmikko! Sen rehotuksesta ei jää jälkeen edes entisen itä-blokin naiskeihäänheittäjien kainalot.

Erittelen tunteitani. Kiukkua flunssaa kohtaan, häpeää tekemättömistä töistä, huonoa omaatuntoa sairastamisesta, pahantuulisuutta ja itseni haukkumista siitä, että aikaa kuluu hukkaan. Noin alkajaisiksi.

Päätän olla itselleni armollinen ja hyväksyä tilanteen. Minkäs minä flunssalleni voin. Mitä siitä, jos tänä vuonna uudet perunat viivästyvät yli viikolla. Mitä siitä, jos kasvilaatikot täyttyvät myöhemmin. Mitä siitä, jos hikoilen tuplasti ajaessani ylipitkää nurmikkoa.

Elämä on keskeneräistä ihan viimeiseen henkäykseen asti. Siihen ei auta kuin ajatus, että joka aamu on armo uus. Elämässä ja aivan erityisesti puutarhassa.