Kukkaterveiset kaukomailta

Puutarhatarinoita on talveksi muuttanut osoitteeseen ”Tänne ja takaisin” http://tanne-ja-takaisin.blogspot.com/. Reissublogissa kierretään Kaakkois-Aasiaa ja ihastellaan ihmisiä ja ihmeitä, temppeleitä ja Buddhia ja kaikkea kiinnostavaa, mitä eteen sattuu. Käyhän lukemassa! Reissun puutarhakuulumiset toki päivitän tänne.

Kun hirveän kaukana kotoa törmää tuttuihin puutarhakasveihin, se on kuin lämmin läikähdys kotia ja omaa puutarhaa. Juuri näin kävi tänä aamuna.

Chiang Mai sijaitsee Pohjois-Thaimaassa ja siellä tein päiväretken Doi Sutep –temppeliin ja Phu Phingiin, joka on kuninkaan talvipalatsi.  

Ikävä kyllä, palatsiin ei päässyt siään.

Puutarha oli upea, eikä vähiten siksi, että Thaimaassa näkee niin vähän puutarhoja. Ruusutarha oli mittava ja monet ruusut paitsi kukkivat, myös tuoksuivat huumaavasti.

Tämä on Peace pinkkinä versiona normaalin keltaisen sijasta.

Monet suomalaispuutarhan kesäkukkijat olivat pääosassa täälläkin: orvokki, ahkeraliisa, leijonankita, pelargonia, atsalea, sinisilmä… Jopa tulppaanit kukkivat yhtä aikaa noiden muiden kanssa, mikä tietysti meikäläisittäin on luonnotonta.

Tässä on käytetty ruukkuja kivasti koristeena. Oikeasti kyllä luulen, että niissä normaalisti kasvaakin jotakin, mutta mulle kelpaisi ihan näinkin.

Orkideoita rakastan yli kaiken. Kun ne vielä yhdistetään ruukkujen lempikuosiini eli kiinalaistyyliseen sinivalkoiseen posliiniin, olen täysin myyty. Tällaisia voisin ottaa sekä kotini että puutarhani täyteen.

Näin marraskuussa Thaimaata värittää violettina rehevästi kukkiva puu, jonka nimen kyllä kuulin thaiksi, mutten käännöstä englanniksi - saati sitten suomeksi.

Masentunut omenapuu

Puutarhassani on omenapuu, joka saa minulta vähintään kaksi halausta päivässä. Kumarrun sitä kohti ja kierrän hellästi käteni sen ympärille.

Yleensä olen omenapuun äärellä kiireinen, enkä erityisesti pysähdy hetkeen tai haliin. Olen menossa tai tulossa, täydessä vauhdissa.

Syy halailuun on tässä:

Nyt kun katson omenapuutani, niin halaukseni eivät ole sitä voimaannuttaneet, päinvastoin. Puu on jo toista vuotta surkeana. Viime vuonna oli ne inhat tappajapihlajanmarjakoit tai mitkä lie, tämän kesän surun syytä en osaa edes aavistaa.

Kahtena kesänä puullani on ollut uusi tärkeä ja kaunis tehtävä: se kannattelee siperiankärhöä. Muutama hento kärhön oksa on kurkottanut niin ylös, että ne ovat onnistuneet takertumaan omenapuun auttaviin oksiin.

Voiko puu olla lähtökohdiltaan, geneettisesti masentunut? Kirjassa Pam Grout: E2 oli testi, jossa laitettiin kaksi siementä itämään. Toista kehuttiin ja sille puhuttiin nätisti, toiselle tiuskittiin pelkkiä ikävyyksiä.  Testin mukaan kauniita ajatuksia ja myönteistä huomiota saanut siemen iti paremmin ja kasvatti laadukkaamman taimen.

Minä halin omenapuutani päivittäin, kehun sen maukkaita omienia (joita ei siis nyt tule yhtään ainutta) ja kärhö sulostuttaa sitä upeudellaan. Puu saa huomiota ja sillä on tärkeä elämäntehtävä. Silti se vain muuttuu surkeammaksi vuosi vuodelta, eikä kukoistuksesta ole tietoakaan.

Summertime sadness?

Kill your darlings

Kaikille kirjoittajille on tuttu William Faulknerin ohje "Kill your darlings". Se ei tarkoita perheenjäsenten lahtaamista kirveellä, kuten kirjailija teki Hohto-elokuvassa, vaan sitä, että kirjoitettu teksti pitää korjata ja kirjoittaa uudelleen ja katsoa sitä raikkain silmin. Joku lause, ajatus, sananparsi, mikä lie, saattaa tuntua maailman parhaalta ja sitä voi hykerrellä tyytyväisenä sen keksittyään, mutta jos se ei palvele kokonaisuutta, niin lahtipenkkiin vaan. Vaikka kuinka sattuisi.

Sama rakkaitten tappo on hyväksi myös puutarhalle.

Olin pitkään halunnut kukkakirjooni myös harmaakäenkukan (Lychnis coronaria). Se on pelkistetyn kukkaestetiikan huippu: harmaat lehdet, harmaa varsi, syvän violetti kukka. Muuta ei absoluuttiseen kauneuteen tarvita.

Sain taimia naapuriltani ja istutin ne keskuskukkapenkkiini. Mikä oli kardinaalimunaus, kuten kuvasta näkyy:

Siis missähän tuolla edes on harmaakäenkukka? Se raukka tukehtuu hukkuu katoaa malvan, leimun ja kellokukkien isottelevaan rönsyilyyn.

Joudun noudattamaan kirjoittamisesta tuttua neuvoa. Kirvelevin sydämin.

Tuoksulahja

Kyykistelin kukkapenkissä poimimassa rikkaruohoja, sillä kuulin saunassa, että nyt kuukalenterin mukaan on siihen juuri passelein hetki. Yhtäkkiä sieraimeni täyttyivät makeanimelällä tuoksulla. Nostin katseeni etsiäkseni tuoksun lähdettä. Ei leimut tuoksu miltään, eivätkä malvat, ainut tuoksulla siunattu jaloruusunikin on ihan toisella puolella pihaa.

Sitten näin sen: läheisessä Liliumissa oli uusi lilja. Upeaa valkoisuutta pörhistellen se oli avannut siipensä ja antanut tuoksunsa leijailla ympärilleen.

Vein nenäni liljan sisimpään ja nautin yllättävästä lahjasta. Aloin ymmärtää kimalaisia. Ymmärsin feromonien voiman. Ymmärsin parfyymitehtailijoita.

Ymmärsin mikä pyörittää koko maailmankaikkeutta.

Kesäherkku eilisen jämistä

Chez Minna -kesäravintolassa nautitaan sadonkorjuusta. Se tarkoittaa vadelmia aamiaisella, vadelmia lounassalaatissa, vadelmia illallisen jälkiruokana...

Citykaneille olen enemmän kuin vihainen. Ensin ne iskivät varsiselleriin, sitten lehtikaaliin ja seuraavaksi sipulin varsiin. Viimeisin täysrouskutus osui papuihin, joten siinä meni haaveet ihanista papu&pekoni-lisäkkeistä.

Onneksi uudet perunat kasvavat fiksusti maan povessa ja näin säästyvät talttahampaisilta tuhokoneilta.  

Erityinen kesäherkkuni ovat eilen keitetyt uudet perunat, joita jalostetaan astetta pidemmälle paistamalla. Kun kaunista ruskotusta alkaa olla perunoiden pinnassa, pannulle on aika laittaa myös ohuita halloumi-juuston viipaleita. Niille riittää ihan kevyt lämmitys/ruskistus.

Lautasella komeus hukutetaan oman maan yrtteihin. Persilja erityisesti täydentää muuten miedohkoja makuja. Ja jos oikein haluaa herkutella, perunoita voi vielä sipaista voinokareella.

NamNamNam!

 

Mitä puutarhanhoito oikeasti on?

Paljastettakoon vastaus kysymykseen puutarhan syvimmästä olemuksesta per heti: Puutarhanhoito ei ole mitään muuta kuin siivousta, joka tapahtuu ulkotiloissa. Gardening is outdoors de-clutter.

Jos joku halajaa hankkia puutarhan, hänen pitää ihka ensimmäiseksi mennä peilin eteen, katsoa itseään vakavasti silmiin ja tehdä koko loppuelämäänsä vaikuttava kysymys: "Tahdotko sinä siivota, siivota ja siivota?" Jos peilikuva puhkeaa hymyyn ja nyökäten vastaa "Oi tahdon! Tahdon!", niin sitten vain puutarhakaupoille ja luvassa on onnellista yhteiselämää siivouksen kanssa hamaan iankaikkisuuteen tai ainakin liikuntakyvyttömyyteen asti.

Tämä kysymys on tehtävä etukäteen, ettei sitten ensitreffeillä puutarhassa huomaa, minkä kiviriipan on hetken hurmassa ristikseen hankkinut.

Puutarha on orgaaninen sotkuhirviö, joka koko ajan kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kun yksi siivoustaistelu on voitettu, ratsuväkeä kaivataan avuksi jo kolmessa muussa puutarhan kolkassa. Siisteyssodassa puutarhuri ei tule ikinä voittamaan, sillä eläväinen puutarha on aina nopeampi ja ketterämpi.

Niinpä puutarhurilta vaaditaan siivoamisrakkauden lisäksi myös rakkautta häviämiseen.

Tosin, valheellisen toiveikkuuden ylläpitämiseksi, pari kertaa kesässä voi piskuisen ohikiitävän mikrohetken verran luulla, että nyt puutarhani on täysin siisti. Ah sen tuokion hurmaa ja onnella täyttyvää keveyden ja itsetyytyväisyyden tunnetta! Mutta hetki kestää juuri niin kauan kuin katse pysyy aisoissa, sillä heti kun antaa silmiensä vaeltaa vaikka varaston taakse tai marjapuskien alle, niin hetki on mennyttä ja Pandoran lippaan kaikki piinat on taas päästetty valloilleen.

Onneksi puutarhurin työkalulaatikon pohjalle jää rakkaus ahertamiseen. Sen avulla puutarhaansa jaksaa puunata. Varsinkin kun sydämessään tietää, että kun hoitaa puutarhaa, niin puutarha hoitaa vastavuoroisesti hoitajaansa.

Ja pitäähän ympäristön olla kaunis! Sen tiesi jo Lin Jutang "Niiltä maisemilta, joiden ohitse matkustamme, ei meidän tarvitse vaatia paljoa taiteellisuutta, mutta niiden maisemien taiteellisuudesta, joiden keskelle jäämme asumaan, on meidän oltava pikkumaisen tarkkoja."

Paras marjanpoimintavinkki ever

Luonnollisesta syystä aatokset nyt risteilevät marjanpoiminnan ympärillä, sillä siihen puuduttavan yksitoikkoiseen puuhaan on vähintään joka toinen päivä uhrattava pari tunteroista. Sellaista on vadelmavangin elämä nyky-Suomessa!

Siinä poimiessani ja nähdessäni pari naapuriani samassa piinassa, tulin lämmöllä ajatelleeksi mökkini entisiä omistajia, jotka jättivät käyttööni parhaan marjanpoimintavinkin ever. Sen paljastaa  Minnan Werraton-Wiher-Winkki täällä tänään.

Vadelmat ovat sen verran herkkähipiäisiä diivoja, ettei niiden noukkimiseen oikeasti voi yhdistää mitään vauhtivempelettä. Mikä on sääli, sillä kesässä vadelmiin saa, siis joutuu, tuhraamaan valtavasti kallisarvoista aikaansa. Yhtenä kesänä olin tästä niin raivoissani, että laskin puutarhavadelmille hinnan, ja arvata saattaa, ettei se ole yhtään halpa. Se siitä "ilmaisesta" puutarhamarjasta. (Linkki juttuun tässä "Ja vadelman hinta on...")

Ainoa kikka kolmonen noukkimisen nopeuttamiseksi on kaikkien maailman työtehoseurojen aplodeilla vastaanottama näinkin ääriyksinkertainen innovaatio, jolla säästetään aikaa ja poimijan hermoja ja sadatteluarsenaaliakin, kun ei mene kuppi nurin, siis aivan sananmukaisesti:

1. Valitaan poiminta-astia, jossa on ripa.
2. Haetaan narua ja sidotaan siitä sopivan mittainen kaulan ympäri menevä pätkä ripaan kiinni.
3. Laitetaan tämä huomattavalla teknisellä edistysaskeleella varustettu poiminta-astia kaulaan ja mennään vadelmapuskiin.
4. Nyt käytössä on yhden sijasta kaksi kättä. Hip hep hoi ja vadelmasanko täyttyy alta aikayksikön! (No ei tosiaankaan, mutta ainakin huimasti nopsemmin, kuin yksikätisten poimijoiden tasavallassa)

C-kasetteja ja kirsikoita

Minnan Werraton-Wiher-Winkki pureutuu tänään sellaiseen itsekkääseen toiveeseen, että edes osa puutarhan marjoista jäisi lintujen ryhmähyökkäyksiltä turvaan.

Tähän aikaan kesäolo puutarhassa on kuin realityksi muuttunut Hitchcockin Linnut. Nuo taivaalliset rastaiden ryöstöjengit lehahtavat kymmenin siiviniskuin puskaan tai puuhun, nokkivat marjat tehokkaan terävästi ja lennähtävät kirkuen ja pientä puutarhuria ilkkuen tiehensä - niinkin kauas kuin viereiselle naapurin tontille. Onneton puutarhuri jää tyhjän puskan tai hedelmäpuun katveeseen manailemaan kurjaa kohtaloaan ja kiroamaan linnut helvetin alimpaan piiriin Juudaksen, Cassiuksen ja Brutuksen seuraksi.

Ymmärrän toki, että marjat ovat myös lintujen herkkua. Mikseivät olisi, nuo ihanan makoisat ja happamat, vitamiinia pullistelevat superfoodit! Linnut ovat fiksuja, kyllä ne tietävät siirtolapuutarhan marjojen olevan monin verroin Kauppatorin lihapiirakkaa parempaa ravintoa.

Minnan Werraton-Wiher-Winkki kirsikoiden suojelemiseksi sujuu näin:

• Etsitään laatikoiden pohjalta joku ikivanha c-kasetti, joka voi olla vaikka 80-luvun punkkia tai suomihittejä. Mitä parempaa musiikkia, sitä parempi suoja!
• Katkotaan kasettinauhasta sopivia pätkiä ja kurotellaan kirsikkapuuhun.
• Heitetään ja sidotaan kasettinauhaa puuhun mahdollisimman laajasti ja korkealle.
• Istutaan patiolla ja nautitaan kasettinauhan kimmellyksestä auringon hohteessa ja nauretaan rastaille, jotka peljästyvät kasettinauhojen välkettä ja ehkä ikävää muovista äännähtelyäkin. Dexterin tyyliin voi linnuille karjahtaakin: Suprise motherfucker!

Rikkaruohojen majatalo

Rikkaruohoihin ja puutarhan epätäydellisyyteen voi suhtautua monella tavalla. Yksi keino on hyväksyvä tietoinen läsnäolo, mindfulness, jonka mukaisesti olemassaolevat asiat otetaan sellaisena kuin ne ovat. Sanotaanhan niin, että todellisuutta voi muuttaa vasta sen jälkeen, kun ei enää epätoivoisesti vastustele sitä, vaan hyväksyy sen, jolloin veneen suunta vaihtuu vastavirrasta suvannon kautta myötävirtaan.

Jotain tällaista tuli mieleeni, kun puutarhamoodissa luin tämän hyvin kuuluisan zen-runon "Majatalo". Puutarhamajatalon ovi käy koko ajan. Vieraat voi kuvitella rikkaruohoiksi ja miettiä, mitä varten ne on lähetetty puutarhaani. Opetukseksi? Kasvattamaan kärsivällisyyttäni? Tuomaan uusi ajatuksia? Nöyryyden kasvattamiseksi? Kokeakseni enemmän fyysistä työtä? Saadakseni aurinkoa? Oppiakseni armoa?
 

MAJATALO

Mieli on kuin majatalo,

Saapumisia ja lähtöjä joka päivä:

onni, masennus, kataluus

ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.

Toivota tervetulleeksi,

vaihda kuulumiset,

vilkuta hyvästiksi,

vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,

jotka julmasti pyyhkäisevät

huonekalut talostasi.

Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti

Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.

Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;

tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen

ja kutsu heidät sisään.

Kohtaa tulijat kiitollisena,

sillä heidät on lähetetty

jostakin kaukaa

Sinulle oppaiksi.

Rumi, 13. vuosisadan sufirunoilija

Demokratiaa puutarhassa?

Puutarha-aakkosten D on demokratia. Tai pikemminkin sen puute, sillä Lochnessin merihirviöitäkin löytyy puutarhasta enemmän kuin demokratiaa.

Aloitetaan puutarhurista, joka on rodunjalostusta harrastava natsi. Hän nostaa itsensä Luojaksi ja yksinvaltiudella määrää, mikä saa kasvaa ja missä. Puutarha on hänen omien oppiensa ja fantasioidensa tuotos, jonka lait ja käskyvalta ovat vain hänen multaisten hansikoiden peittämissä käsissään.

Perinteitä ei tarvitse kunnioittaa ja kulttuurivallankumouksia saa tehdä aina kun huvittaa. Vanha 40-vuotias omenapuu onkin väärässä paikassa - ei kun halki poikki ja pinoon! Isoäidinaikuiset pionit ovat aina kasvaneet tässä - ei kun kestopuupatio tilalle!

Halu diktatuuriin ei ole pelkkä puutarhurin ominaisuus, sillä saman doktriinin mukaisesti monet kasvitkin toimivat. Vuohenputki valloittaa ensin naapurin vadelmapenkin ja sen jälkeen minun kukkapenkkini. Malva lentelee shemeikan lailla kukkapenkistä kukkapenkiin ja kohta koko puutarhani näyttää imelän vaalenapunaisen pinkiltä. Mansikka kurottaa lierojansa yhä kauemmas ja laajemmalle.

Tällaisena "suvakkina" (opin Immosgaten ansiosta uuden sanan!) mietin, onko puutarhan tila toivottava vai onko syytä järjestää oma mielenosoitus palstalla, soittaa rokkia täysillä ja pitää puheita demokraattisemman puutarhanhoidon puolesta?

Vaihtoehtona olisi Pentti Alangon suosima villi puutarha, jossa kaikkien kukkien annettaisiin kukkia. Se on jo käsitteenä ristiriitainen, sillä "puutarha" tarkoittaa ihmisen muotoilemaa ja ohjailemaa luonnontilkkua.

Ja jos antaisin kasvien itse päättää, mikä saisi puutarhassani elää ja levitä ja mikä katoaisi voimakkaamman tieltä, niin puutarhani olisi täynnä vuohenputkea, nurmikkoni täynnä niittyvillaa ja kukkapenkkini täynnä mansikkaa, syysasteria ja kultapiiskua.

Joten yksimielisellä päätöksellä lopputulos on:

Puutarhassa toimii vain valistunut (!) diktatuuri, jossa puutarhuri toimii pitkän tähtäyksen suunnittelulla ja hoivaamalla hellästi kasvejaan säilyttämällä haluamansa kokoisen diversiteetin ja mahdollisuuksien mukaan antamalla kaikille kasveille oman selkeän maapläntin, jossa ne saavat rauhassa ilman ulkopuolista uhkaa kasvaa, kukoistaa ja toteuttaa omaa kasvin luontoaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta mukaellen voisi jopa sanoa, että kasvienkin oikeuksiin kuuluvat Elämä, Vapaus ja Pyrkimys Onneen.

Läsnäoloharjoitus puutarhassa

Nappasin Johanna ja Juha Tanskan kirjasta "Alussa oli puutarha" pienen aisti-, havainto- ja läsnäoloharjoituksen. Se menee näin:

Istutaan tai kierrellään kiireettä puutarhassa kynä ja paperia mukana. Katsellaan ympärille, havainnodaan, koetaan ja kuulostellaan. Havainnot kirjataan ylös valmiin kaavan mukaisesti jatkaen lausetta, joka alkaa sanoilla näen, tiedän, huomaan, painotan, en tiedä, ajattelen, olen varma, pohdin, veikkaan, näen.

Näen puutarhassani juuri leikatun matalan nurmikon.
Tiedän, että tänään on taas vadelmien poimintapäivä.
Huomaan myös makean kirsikkapuun punastelevan marjoista.
Painotan säännöllisyyttä.
En tiedä mitä ihmettä taas teen ylisuurella pinaatisadolla!
Ajattelen mikä raukea rauha puutarhassa vallitseekaan näin aamuyhdeksältä.
Olen varma että hankin lisää kärhöjä.
Pohdin josko siistisin pensaiden alustat tänään.
Veikkaan, että ruusujen kukinta jatkuu vielä ainakin kuukauden.
Näen runsautta, kukintaa, värejä.

Lisäsin vielä itse pari kohtaa lisää:

Kuulen naapurin naputtelevan nauloja seinään, linnun laulun, toisen naapurin puhelimen, tuulen huminan, lentokoneen.
Tunnen puutarhatuolin pehmusteen, jalkani crocseissa, kynän kädessä, tuulenvireen kasvoilla.
Koen onnea, kesää, aamulle niin tyypillistä iloista odotusta.

Kaikki maan ja taivaan katit

Puulatoni katolla viirikissan viikset vinksottaa milloin minnekin. Hinku rynnätä eri suuntiin on valtaisa.

Köynnöskaari on paikoillaan jo kolmatta vuotta. Mitäs köynnöksistä, jalokivisilmäinen katti pitää puutarhaani silmällä aitiopaikalta.

Kivikissa kulkeutui aikoinaan häämatkaltani Egyptistä. Nyt se toimii Oton ja Villen hautapaatena ja symboloi kissojen jumaluutta, jonka allekirjoitan täysin.

Puutarha tuntuu niin paljon autiommalta, kun sitä ei valaise raukeasti patiolla tai puskan alla siestaa pitelevä kissa. Koskaan ei enää kuulu se tietynlainen moukuna, kun kissa tuo ylpeänä näytille saalistaan. Koskaan ei enää varjon vilkahdus olekaan kissani, vaan pelkkä varjo vain.

Voi elämän ankeutta.

Kukkien luksusshampanja on...

Joku voisi pitää ruusua kukkien kuningattarena. Saa pitää. Toiselle lautasen kokoiset kärhöt ovat puutarhan jalokiviä. Voivat olla, mikäs siinä.

Minulle yksi on ylitse muiden. Tuo ylväs, itsetietoinen nautiskelija, joka pelkällä olemassaolollaan luo ruhtinaallista arvokkuutta ja loistoa koko puutarhaan.

Lilja - kaunein kaikista.

Isoäitini nimi oli Lilja. Muistan hänet hyvin vahvana naisena, joka sanoi mitä ajatteli ja sai mitä halusi. Hän jäi nuorena leskeksi neljän lapsensa kanssa, mutta hallitsi sukua kunnon matriarkan arvovallalla ja nauroi metsäkauppahuijaritkin ovesta ulos.

- - -

Englanniksi "lily"ei ole soinniltaan yhtä voimakas ja ponnekas. "Lily" on herkän uivelon nimi, siitä puuttuu Liljan rohkea feminiinisyys ja kukoistus.

- - -

Yksi lilja kuitenkin puuttuu. Voin vain kuvitella, kuinka taivaallisuutta hipovaa olisi vaaleansinisen liljan kukinto lenseän leppoisana kesäpäivänä, kun kaikki on tässä ja mihinkään ei ole kiire.

Rohkaisua timjamista

Sisareni on jo pitkään käännyttänyt minua timjami-faniksi. Ensin hän yllytti istuttamaan sitä omenapuun juurelle maanpeittokasviksi. Tein niin, mutta eihän se siellä mihinkään levinnyt.

Tänä kesänä hän hämmästyksekseni paljasti, ettei grillauskastikkeen tuunaaminen onnistu ilman timjamia. Hyvin epäileväisenä ostin puskan lähimarketista - ja olin ihan myyty.

Timjami kukkii, joten nyt on leikkauksen aika

Kun himo iskee, ulkona kasvava timjami on liian kaukana. Siksi yrtti rehottaa myös sisällä.

Timjamihan on surkean hassu pieni yrtti, jonka nyppiminen vie hermot, jos sitä tarvitaan vähänkin enemmän. Nypi, nypi, nypi, nypi...

Hassuutta lisää kooltaan ja ulkonäöltään erittäin mitättömän yrtin suuret vaikutukset ja suosittelijat. Esimerkiksi antiikin Kreikassa timjami oli pyhitetty Afroditelle, kauneuden jumalattarelle. Siis tuollainen vaatimattomuus edustaa suurinta kauneutta???

Kummallista on sekin, että timjamin eli tarha-ajuruohon (Thymus vulgaris)  latinankielinen suvunnimi thymus viittaa rohkeuteen ja voimaan. Noin pikkuruisen yrtin??? Voima siis piilee tässäkin tapauksessa jossain ihan muussa kuin koossa.

Kansantaruston, taikauskon ja vanhanajan lääketieteen mukaan timjami on suojellut pahoilta voimilta ja auttanut painajaisiin. Siitä on myös tehty hajuvesiä, krapulalääkettä ja sen on uskottu auttavan juoppouteen. Aikamoinen vaikutus on silläkin timjamiteellä, jota juotuaan kykenee näkemään ympärillään olevat keijut ja nymfit! 

Eikä tässäkään vielä kaikki tuon lähes kaikkivoipan yrtin ihmeistä: roomalaiset käyttivät sitä melankolian hoitoon ja egyptiläiset vainajien palsamointiin.

Kun pikkuruisella yritillä on näin pitkällinen ja monipuolinen historia ja suoranainen taikuus sisuksissaan, se ei voi olla kuin hyväksi. Timjami poskeen ja baanalle!

Avoimet puutarhat Marjiksessa

Meillä Marjiksessa oli 23 puutarhan portit auki toivottaen vierailijoita tervetulleiksi. Oli valtaisan mukavaa nähdä ja kuulla tuttujen ja vähän vieraampienkin mökkinaapureiden esittelyjä puutarhoistaan. Ja kun kauniisti pyysi, sai kurkistaa pariin mökkiinkin. Joissakin puutarhoissa vieraita hemmoteltiin myös mehulla, kekseillä ja karkeilla ja vieraskirjaan sai kirjoittaa kauniit kehunsa.

Ah niitä puutarhoja! Niitä paistinpannun kokoisia kärhöjä, monivärisiä iiriksiä, kauniisti kantattuja nurmikonreunuksia, väriä pursuavia kukkapenkkejä, houkuttelevia oleskeluryhmiä... Jotkut puutarhat olivat niin täynnä kasveja, ettei ruohonleikkuria tarvita laisinkaan. Osa puutarhoista oli nypitty ihan viimeisen päälle, osa oli rennosti hoidettuja, suurin osa siltä väliltä. Yhteistä kaikille oli innostus.

Tiiliskivistä oli nerokkaasti kyhätty kohopenkki kesäkukille

Orvokit betonibootseissa

Kesäkanat!

Illalla katsastin omankin puutarhani. Istutin lahjaksi saamani ruusukaalin ja savikon taimet. Päätin vapauttaa viiruhelpin ruukkuistutuksesta ja hommata lisää kärhöjä. Suureksi onnekseni löysin neilikkaruusupensaan takaa yhden sormustinkukan ja vuohenputkipehkosta yhden salkoruusun, jotka olin kuvitellut menettäneeni talven aikana.

Minäkin päätin avata puutarhani ensi vuonna, kun juhlimme Marjiksen 70-vuotista taivalta. 

Mindfulness-salaatti osa 2

Pääset jyvälle, kun luet ensin Mindfulness-salaatti osa 1

Salaatti muodostuu varsinaiseksi Mindfulnessiksi sen tietoisen läsnäolon ansiosta, jolla salaatti valmistetaan ja syödään.

Kun pesen, pilkon ja sekoitan aineksia, keskityn tekemiseen. Ihastelen ainesosien värejä, rakennetta ja muotoja, terävästi leikkaavaa veistä, vettä kasvisten pinnalla, feta-juuston tuoksua.

Vihdoin kun salaatti on valmiina lautasella, minä pysähdyn. Katson annosta ja mietin, onko se juuri sitä, mitä kehoni ja mieleni tällä hetkellä tarvitsevat. Hengittelen pari kertaa, joskus jopa kiitän.

Otan haarukan käteeni, täytän sen salaatilla ja vien suuhuni. Lasken haarukan pois kädestäni.

Maistelen kaikkia makuja ja tunnustelen rakenteita. Rouskuttelen eri puolella suuta ja yritän tavoittaa niin monta eri makuvivahdetta kuin mahdollista.

Kun suu on täydellisen tyhjä, otan taas haarukan käteeni, täytän sen ja syön seuraavan suullisen. Syön keskittyneesti, enkä tee samalla mitään muuta. Enhän ehtisikään, kun salaattini on niin hyvää ja mielenkiintoista!

Aikaa kuluu noin kaksikymmentä minuuttia ja saan täydellisen tyydytyksen salaatista. Se ´ravitsee kehoni lisäksi myös mieleni ja -  uskallan sanoa - jopa sieluni. Kun lautanen on tyhjä, olen täynnä ja onnellinen. Nyt muistan kiittää, vaikka se alussa saattoi jäädä poiskin.

Seuraavana päivänä toistan saman Mindfulness-salaattiateriani. Ja sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja ...

Mindfulness-salaatti osa 1

Chez Minna -kokkikulma paljastaa: Syön joka päivä saman lounaan. Joka kerta se tuottaa yhtä suurta iloa ja makunautintoa, tuo kehoa ja mieltä ravitseva Mindfulness-salaattini.

Ohje on yksinkertainen, niin kuin mindfulnessiin kuuluukin.

Otetaan vihreää salaattia, lehtikaalia, tomaattia ja kurkkua eli todella perussetti. Lisätään siemensekoitusta tuomaan salaattiin pureskelunautintoa ja proteiinia. Lisätään sesongin mukaisia marjoja ja hedelmiä joko omasta puutarhasta tai lähimarketista. Marjat ja hedelmät tuovat makeudellaan miellyttävän täydennysmomentin salaattiin.

Kun omat kesäsipulit ovat kypsiä, niin niitä mukaan. Varsia voisi ehkä jo käydäkin napsaisemassa.

Tässä vaiheessa lorautan salaatin päälle kastikkeen ja sekin on välimerellisen yksinkertainen: laadukasta oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa.

Sitten sekoitetaan ja lisätään loput ainekset. Laitan salaattiin aina vähintään basilikaa ja kesällä puutarhan antien mukaan persiljaa, tilliä, timjamia...

Päälle ripottelen vielä fetajuustoa (lisää proteiinia) ja toisinaan myös krutonkeja. Voilá, salaatti on valmis!

Mutta mikähän tästä varsin tavallisesta salaatista tekee ihka oikean Mindfulness-salaatin? Siitä lisää osassa 2.

Kuva pääsiäisen Mindfulness-salaatista, jossa poikkeuksellisesti mukana myös mansikoita (ihania). Aurinko paistoi ja tarkenin ensimmäistä kertaa ulos patiolle syömään.

Oleskelulupa evätty

Puutarhassani aina riekkuu kasveja, joita en sinne haluaisi, ja nyt en puhu rikkaruohoista tai tarha-alpista. Suurimman osan näistä nyt ikäväksi kokemistani kasveista olen  täysin oikeustoimikelpoisena avosylin hankkinut plantaasilleni.

Tietenkin puutarhaan kuuluu raparperi, siitä tulee ihanaa piirakkaa ja hellejuomaa! Niinpä kerjäsin naapuriltani onnistuneesti taimia. Mutta raparperi veikin järjettömästi tilaa. Raparperipiirakka on yliarvostettua ja vaatii litratolkulla jäätelöä tai vaniljakastiketta. Eikä niitä hellepäiviäkään kesään monta siunaannu, joten hellemehuakaan ei kaivata.

Päätin karkottaa raparperin ja käyttää senkin tilan uusille perunoille. Kaivoin raparperin muhkeat juuret maasta ja homma oli sillä selvä.

Tai no. Keväällä varhain kasvimaasta kuitenkin nousi tuo aivokudokselta näyttävä ufo ja siinä sitä taas hengailtiin se kesä kimpassa raparperin kanssa. Syksyllä kaivoin juuret pois viimeistä palaa myöden. Ja sitä seuraavana syksynä. Peräti kolme (!) vuotta elämästäni käytin raparperin hävittämiseen.

Pyynnöstäni toinen naapurini antoi minulle valkosipulia ja avot se onkin syksyllä hyvää! Käytin sitä kaikessa ruoassa niin, että löyhkäsin varmaan Transsilvaniaan asti.

Sitten kynsilaukan lumo vain otti ja hävisi. Päätin riuhtaista valkosipulit irti elämästäni ja antaa senkin tilan - yllätys yllätys - ikuiselle rakkaudelleni uusille perunoille. Mutta mikäs se taas tänä keväänä ensimmäisenä nosti vehreän päänsä pellosta ellei valkosipuli!

Puuladon nurkalle ihan itse hankkimani Suomentatarin (Aconogonon x fennicum) kaivoin viime syksynä pois. Mutta siinä se nyt vaan ilkkuu minulle hyvinvoivava ja valkoiset kukinnot röyhöllänsä. Mutta odotas kun tulee syksy, niin otan lapion ja sittenpä nähdään kumpi meistä on pomo!

Haluaa leijonan!

Olen sillä tavalla höpsähtänyt, että rakastan patsaita. Ja jos patsas on leijona, höpsähtämiseni moninkertaistuu. Haluaisin puutarhani täyteen leijonapatsaita!

Talvella näin Alhambrassa unenomaisen Leijonapihan, El Patio de los Leones. Kokonainen suuri sisäpiha ja kaksitoista leijonaa kannattelemassa suihkulähdettä. Mäkin haluan tällasen!

Madridin kuninkaanlinnan portaikossa ärjähtelevän leijonan ottaisin tällä sekunnilla!


Tämän mahtavan madririlaisen leijonan kylkiäisenä tulisi vielä antiikin jumalakin. (Tunnustan senkin, että toinen patsaspaheeni on antiikin jumalolennot, joten patsas on todellinen tuplajättipotti)

Kaakkois-Aasiassa reissatessani huomasin, että leijonatkin muuttuivat taruolennoiksi. Eurooppalaisten leijonien symboloima valta ja voima vaihtuivat Aasiassa enemmänkin aggressioksi ja kaikki kissamainen sulokkuus ja elastisuus ovat häipyneet.

Grande Palace, Bangkok

Erawan museum, Bangkok

Angkor Wat, Siem Reap, Kambodza.

Kuala Lumpur, Malesia

Suomessakin vilisee runsain mitoin mahtavia leijonia, muuallakin kuin Ruokolahdella. Näin upea ja majasteetillinen siivekäs leijona löytyi kevätretkellä Porvoosta:

Loviisassa hiiviskeli hurmaava ajan patinoima peto:

Mutta palatakseni todellisuuteen ja pieneen puutarhaplänttiini Marjiksessa... Huoh ja vielä kerran huoh. Tänne ei leijonia mahdu ja se on suuri vääryys elämässä! Arvokasta sukukuntaa edustaa ainoastaan tämä kymmensenttinen Pyhän Markuksen leijona Venetsiasta. Voi pikkuruista, mikä urakka sillä on vartioida puutarhaani ja edustaa minulle kaikkia maailman leijonapatsaita!

Juhannuksen juovuttava valkeus

Jotkut kasvit ovat niin juovuttavan kauniita, että niiden sekaan haluaisi sukeltaa ja hekumoiden piehtaroida niiden valkeassa vaahdossa.

Kauneudessaan kukka pysähdyttää kuin runo. Se kuvastaa oikeaa tunnelmaa, sen kaikkia sävyjä ja antaa aavistuksenomaiselle ajatukselle muodon, jonka täydellisyyteen ei ole mitään lisättävää.

Terveisiä helvetin esikartanosta

Kun Jumala oli luonut maailman ja paratiisin ja levännyt enkelien siivistä irronneilla höyhenillä pehmitetyllä pankollansa koko sunnuntain, hän vielä maanantai-aamuna keksaisi luoda orapihlajan. Ihan vaan siksi, että paholainen pysyisi poissa paratiisista, ihmiset saisivat naarmuja, pyöränkumit menisivät puhki ja siirtolapuutarhurit joutuisivat leikkuuhommiin ennen juhannusta juuri, kun elämässä on muitakin kiiruita.

Jos haluaa harjoitella tulevaisuuttansa helvetissä, voi leikata orapihlaja-aitansa.

Pensasleikkurin sähköjohtoa on pidettävä silmällä kuin pahaisinta kissanpentua ja varjeltava kuin neitsyyttä. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin leikkaista poikki laitteen oma johto, 20 metrin ulkopistokkeeseen ulottuva johto tai vielä se kolmaskin (!) jatkojohto, jota puuhassa tarvitaan.

Asento on mitä hankalin, sillä siirtolapuutarhan säännöt määräävät aidan korkeudeksi 140 senttiä. Se tarkoittaa raskaan leikkurin pitämistä korkeudella, joka on epämukava, raskas ja väsyttävä. 

Vaatteita on oltava mieluusti monta kerrosta, sillä piikit raastavat ihon verille ja löytävät ihan varmasti ranteesta sen pienen suojaamattoman kohdan. Nenällä keikkuu muoviset suojalasit, jotka huurtuvat hiestä ja kuumuudesta ja likaantuvat niin, että koko maailma näyttää tuhruiselta. Viimeistään ne saavat inhoamaan projektia ylettömästi.

Vaikka pitäisi nauttia matkasta eikä pelkästä päämäärästä, niin orapihlajan leikkauksen yhteydessä siihen ei pystyisi kuuluisin gurukaan. Ainoa onnen tunne koko prosessissa tulee siitä, kun homma on tehty, oksat on viety keräykseen, leikkuri on palautettu yhdistykselle ja tietää, että vuoden verran voi vetää lonkkaa ennen seuraavaa verenvuodatusta. 

Vuokon tuottavuusloikka

Siivosin kukkapenkkiäni ja suorastaan pelästyin outoa kasvia. Kukka näytti kovinkin tutulta, samoin lehdet. Mutta mitä ihmettä varrelle oli tapahtunut?

Kasvuun vaikuttaa ennen kaikkea ympäristö. Mitä enemmän kilpailua, sitä enemmän kasveilla toteutuu olympialaisista tuttu aate citius-altius-fortius.  Kun valosta pitää taistella, on itse kasvettava isommaksi. Siksi esimerkiksi voikukat ovat perennapenkissä neljäkymmentäsenttisiä ja nurmikolla viiden sentin mittaisia tynkiä. Seura tekee kaltaisekseen.

Repiessäni kukkapenkistä pois inhaa, liiallista lebensraumia halajavaa keltaista kasvia ja tehdessäni epäreilusti tilaa kotoperäiselle tuotannolle, olin vähällä kiskaista irti myös hontelon, pitkävartisen valkean kukan.

Ihmeekseni kukka oli naapurilta saatu arovuokko (Anemone sylvestris). Siis oikeasti: se nysä kukkanen, joka on kasvanut tuskin 15 cm korkeuteen. Nyt se raukka oli henkensä hädässä kasvattanut triplasti korkeamman varren kurkottaakseen valoon keltaisen kilpailijansa viedessä siltä elinmahdollisuuksia.

Vuokko teki tuottavuusloikan, jollaisesta hallitusohjelmassa nähdään märkiä unia. Saas nähdä, menikö tähän voimat vai vieläkö ensi vuonna kasvukäyrät sojottaa ylöspäin? 

Sua vain yli kaiken

Herttoniemen kartanopuisto on yksi Suomen harvoja muotopuutarhoja. Kiva pikku kartano puutarhoineen on ollut monen vanhan suomifilmin tunteikkaana kuvauspaikkana.

Puutarhassa on syreenilehto, jonka tuoksu ja lilat sävyt ovat näin kukinta-aikaan pökerryttäviä. Nyt olen koko viikon saanut seurata, miten kyseisen ympyränmuotoisen lehdon palapeli-istutusta on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa.

Maanantaina oli kaikki tulppaanit nostettu maasta ja ne pötköttivät pressulla odottaen kuljetusta kohti kesälomaa kylmäkellarissa.

Istutusalue oli hetken tyhjillään ja veti henkeä.

Tiistaina oli alueelle jo roudattu kasveja, mutta mitään ei oltu vielä laitettu paikoilleen.

Torstaina oli ensimmäiset kannat ja muut kasvit saatu maahan.

Paikalle unohtuneesta ämpäristä saattoi vaklata istutussuunnitelmaa.

Lauantaina kartanonpuiston palapeili-istutus oli valmis. Näyttävimmillään isutus on heinäkuussa, kun punaiset kannat hehkuvat.

Syreenilehdossa kauneutta hengittäessäni suorastaan odotan, koska Leif Wager tupsahtaa kartanostaan ja aloittaa sydämeenkäyvästi "Sua vain yli kaiken..."