Muutenkin puu oli mahtailija. Se levitti oksansa käsittämättömän leveälle ja niin korkeallekin, että sallittu korkeus ylittyi. Lisääntymisvimmassaan se tunki maailmaan järkyttävän määrän omenia. Syksyllä se aiheutti harmia loputtomilla lehdillään.
Hitaana toimeenpanija mietin asiaa vielä pari vuotta. Puun kaataminen ei ole ihan leikin asia, tuokin omenapuu oli vanha, arvokas ja vakiintunut, tiesi paikkansa. Lisäksi puut ovat äärimmäisen tärkeitä puutarhasisustuksen ja rytmin kannalta.
Viime keväänä moottorisaha kuitenkin soi ja omenapuu kaivettiin maasta juurineen. Kuoppa keskellä pihaa oli aluksi ankea, sitten rauhoittava ja lopulta jo rakastin pihan avaruutta. Oli siis korkea aika istuttaa jotain.
Ja kuinka helppoa elämä onkaan ollut, kun Tällipaju on muisto vain! Omenaongelmani hellittivät heti ja säästyin omenien jatkosijoittamiselta, jakamiselta, kompostoimiselta jne. Nyt syksyllä haravoitavien lehtien määrä on ehkä neljänneksen pienempi kuin ennen, ei ikävä asia sekään.
Saadakseen jotain uutta puutarhaansa (ja elämäänsä), pitää uudelle tehdä rohkeasti tilaa, vaikka se sattuisikin. Tällipaju oli sekä kaunis että hyödyllinen: ripustelin siihen amppeleita ja tamppasin mattoja sen oksalla.
Tällipaju on nyt mennyttä ja puutarhassani pukkaa uutta havunvihreää kauneutta. Tervetuloa timanttituija (Thuja occidentalis)!
