Syyssunnuntai

Syyysunnuntai tarpoo eteenpäin hitaan raskasmielisesti, kaihoa täynnä.

On märkää. Enää ei voi niin vain istahtaa keinuun-puutarhatuoliin-patiolle. Ennen kuin pöydälle laittaa mitään, se on pyyhittävä. Nurmikko tuskin ehtii kuivua aamukasteesta kun ilta jo kastelee sen uudelleen.  

Syyssunnuntai on täynnä jäähyväisiä. Ai tuokin kukka on rupsahtanut, ja tuo ja tuo ja tuo. Illalla tulee eilistä aikaisemmin pimeä. Kun kello on raahustanut vähän seitemän yli, niin hämärätunnisteiset katuvalot jo kärkkyvät asemissaan: joko syttyisi, joko  - JO!

Syyssynnuntaina juoksee auringon perässä hullun lailla. Koko kesän etsii varjoa ja pakenee tunkeilevaa aurinkoa, nyt siirtää tuolia vartin välein ollakseen juuri siinä kohtaan, johon kaikkein kirkkaimmat säteet osuvat.

Syyssunnuntaina haluaa uppoutua runoihin, synkkiin ja maanisiin.  Leinon "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin / Rotkoni rauhaan, kuin peto kuoleva hiivin" ei tunnu kielikuvalta, vaan todellisuudelta. Tai käteen osuu taas kerran Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, joka niin viiltävästi kuvastaa viimeistä yritystä tarrautua johonkin nuoreen ja eläväiseen ennen kuin kuolo korjaa gondoliinsa.

Syyssunnuntai on odottamista ja katumista. Aika matelee kotilon vauhdilla ja silti se on loppunut ihan kesken. En ehtinyt tänä kesänä kaataa tuota isoa omenapuuta. Kärhöt jäi istuttamatta. Ja vesiaihe - miten taas kului yksi kesä eikä puutarhassani ole vieläkään vesiaihetta?

Kohta pakkaan tavarat ja muutan takaisin kaupunkiin. Vuodet kuluu mutta lähtö ei muutu yhtään helpommaksi.

Prinz Heinrichin tunnustukset

Minä komistus olen Prinz Heinrich ja polveudun vanhasta arvokkaasta syysvuokko-suvusta "Anemone hupehensis". Lapsuuteni vietin ties missä keskieurooppalaisessa tuotantolaitoksessa, joka ei kovasti keskitysleirin hautomosta eronnut. Luojan kiitos, tuli vihdoin minunkin aikana astua seurapiireihin ja hyvän liiton toivossa minut kuljetettiin tänne kauas pohjoiseen keikistelemään ja odottamaan ottajaani Itäkeskuksen Citymarketin Jorin torille.

Siellä kohtasin onneni, oh lucky me! Minna, tuo tarinoiva puutarhuri, ihastui sieviin vehreisiin lehviini ja siihen kiiltävänkoreaan mainoslappuseen, jossa ylistettiin tulevaa kukoistustani. Pääsin kauniiseen siirtolapuutarhaan, tuohon onnelaan maan päällä. Mikä rauha ja harmonia siellä vallitsikaan! Valtiattareni Minna istutti minut hyvään multaan ja huolehti minusta rakkaudella viherpeukoloisilla pikku kätösillään.

Mutta voi, sää ei minua suosinut. Pääsin kasvuun niin myöhään ja sade piiskasi hentoa hipiääni inhottavuuteen asti. Näin emäntäni pettyneet katseet, kun luvatusta loistosta ei näkynyt merkkiäkään. Oi, olin niin surullinen!

Sitten kuulin Minnan kohta muuttavan takaisin kaupunkiin talveksi. Ei kai, eihän, ei hän voi! Ei vielä, en halunnut olla pettymys, halusin täyttää valtiattareni toiveet. Niinpä aloitin mielettömän loppukirin ja kasvoin ja kehitin nuppua pikavauhdilla. Oikein ahmin ja hotkin ja hörpin kaiken valon ja kaikki mahdolliset ravinteet mitä ulottuvillani oli.  

Ja mikä ihaninta: minä onnistuin! Ehdin avata ensimmäisen kukkani ihan syyskuun lopussa. Onnellisena kuuntelin Minnan huokailuja ja loputtomia kehuja herkästä komeudestani ja upeasta väristäni ja lähes läpikuultavista lehdistäni ja...

Nyt olen niin tyytyväinen itseeni ja Minnan kehuihin, että ensi kesänä laitan vielä monta kertaa paremmaksi! Kasvan siihen luvattuun 80 senttiin ja synnytän lukemattomia jälkeläisiä ja vielä uusia ja toisia vielä kauniimpia ja ...

Once more with the feeling

Jos joku on katsonut kalenteria ja luulee, että nyt ois syksy, niin eipäs sittenkään. Monen kasvin mielestä kesä se vain jatkuu ja nyt on kerrassaan hyvä aika ryhtyä ponnistamaan toista kukkasesonkia.

Tulikellukka (Geum coccineum Borisii) on sievä ja värikäs alkukesän koristus. Nyt syyskuussa se teki comebackin, ei toki samalla intensiteetillä, mutta yritystä kumminkin.

Tämän ruusun ostin heinäkuussa ja kuinka koreasti se kukkikaan! Mutta niin lyhköisen ajan, että olin melkeinpä pettynyt. Ehkä se aavisti ajatukseni ja halusi näyttää omaa tsemppihenkeään puhkeamalla uudelleen syyskukkaan.

Suosikkini oranssikeltamo (Pilosella aurantiaca) nosti puskasta kauniin päänsä ja siihen puhkesi uudet aurinkoiset kukat. Ihan sen innoittamana siteeraan nyt kaikille kasveille rohkaisuksi Buffy the Vampire Slayerin vihoviimeisen jakson girlpoweria sijoitettuna kasvimaailmaan: "From now on, every flower in the world who might be a Bloomer, will be a Bloomer. Every flower who could have the power, will have the power. Can stand up, will stand up. Bloomers, every one of us. Make your choice. Are you ready to be strong?"

Sää on kontrollifriikkien masokismia

Tänä kesänä olen ottanut yhden onnistuneen askelen kohti suurempaa vapautta. Olen nimittäin vapautunut säätilan vaikutuksesta.

Ennen aina seurasin säätiedotuksia joko uutisista tai Hesarista tai pahimmillaan jopa netistä. Harmittelin etukäteen jos luvattiin sadetta. Tai jos luvattiin aurinkoa ja tulikin sadetta, oli taas syytä harmitella "Minua on petetty" -tyyliin.

Seuraamalla säätä ja antamalla säälle jonkinlaista tunteisiin vaikuttavaa valtaa, on oman elämänsä kontrollin vapaaehtoista antamista itsensä ulkopuolelle. Ei säälle mitään voi. Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan?

Kun sataa niin sataa. Kun on hirvittävä helle, on hirvittävä helle. So what? Sateella on miljoona kivaa asiaa tehtäväksi, jopa puutarhassa. Silloinhan on parasta kitkeä rikkaruohoja, kun ne irtautuvat suosiolla kosteasta mullasta. Ja entäs se hyydyttävä helle? Silloin on parasta etsiä omppupuun alta varjo ja siemailla tyylikkäästi hyviä jääpalajuomia kirja seuranaan.

Vielä minulla on haastetta siinä, kun ihan koko päivän sataa sataa sataa aamusta iltamyöhään. Vielä jaksan harmitella juoksupäivän siirtymistä huomiselle tai sitä, ettei ole ohikulkijoita, jotka huolisivat omeniani.

Tai mitäpä noista. Huomenna on aivan yhtä hyvä päivä juosta. En katso etukäteen, mitä säätä ne lupaa huomiselle, koska en siihen voi vaikuttaa. Voin täydellisesti vaikuttaa siihen, minkä merkityksen ja painoarvon annan tunteissani ja tekemisisäni kulloisellekin säätilalle.

Säätila on totaalisen turhaa vapaaehtoista masokismia. Free your mind!

Kulahtanutta keltaista

Syksyn trendiväreistä en tiedä, mutta ainakin puutarhassa se on keltainen. Tai oikeammin sateen piiskaama kulahtanut keltainen. Keltaiset kasvit kuitenkin tsemppaavat ahkerammin kuin kollegansa, haalenevina muistoina menneistä aurinkoisista päivistä.

Tämän kesän uutuusostokseni Syyskaunosilmä (Coreopsis verticillata) jaksaa ihmetyttää duracellmaisella kukkimisellaan. Heinäkuun alkupuolella hankittu kasvi se vain kukkia porskuttaa! Aiemmin kesällä vihreän heleä sävy ja  hentoisen herkkä olemus viehättivät, mutta nyt taitaa olla jo bad hair day ihan pysyvästi.

Tässä kaunottaressa (jonka nimeä en nyt löytänyt loistavasta Antti Riikosen Suomalainen perennakäsikirja -opuksesta) piisaa runsautta ja liiallistakin levittäytymishalukkuutta. Musta silmä kertoo mitä tuleman pitää: keltainen hiipuu ja musta valtaa yhä enemmän alaa.

Myös maa-artisokka (Helianthus tuberosus) on täysin uusi tuttavuus puutarhassani. Mukuloita sain kevään taimienvaihtotorilta ja kun nistä nousi vain pari, sain lisätaimia naapurilta. Pituutta piisaa paljon yli minun mittani ja kohta voisi alkaa kaivella netistä reseptejä, keitto on kuulemma jumalaista.

Krassit (Tropaeolum) eivät näin sateisena kesänä ja myöhään istutettuna halunneet kavuta kohti taivaita, vaan jäivät ihan nöpöiksi ja kukkasatokin mitättömäksi. Mutta mieluiten vähän kun ei ollenkaan, eikös?

Tulilatvaa pidetään ihan turhaan huonekasvina, sillä sehän on mitä mainion ja kestävin kesäkukka. Tosin jo näin syyskuun loppupuolella alkaa toukokuussa jo täyttä päätä kukkinut kasvi vähän menettää väriään. Se sallittakoon.

Maailman helpoin kesäkukka samettiruusu  (Tagetes patula) voi sekin joskus tuottaa  pettymyksen. Oliko vika taimissa, loputtomassa sateessa vai minussa, mutta onnistuinpas kerrankin tappamaan samettiruusut ihan alkuunsa. Muutama kukkanen enää jaksaa sinnitelä.
 
Lyhtykoiso (Physalis alkekengi) on oikeasti matala kasvi, mutta nyt se on joutunut marjapuskien sekaan ja valoa saadakseen sen on venyttävä kuin se kuuluisa Jaakon pavunvarsi. 

Jos keltainen on toukokuun vahva väri narsisseissa, tulppaaneissa ja voikukissa, niin syksyllä sama keltainen taas palaa kehiin entistä voitokkaampna voimaa ja energiaa pullollaan. Yellow rules!

Puutarhauunnittelija tuli kylään, osa 2

Osa 1 toukokuulta

Olin ihan unohtanut kirjoittaa, miten puutarhasuunnittelijalta saamani plänit edistyvät. Tässä osa 2, jonka aiheena on vain raha ja raha ja raha.

Viime talvena mietin, mitä puutarhasuunnitelmasta toteuttaisin ja mitä en. Keväällä kysyin vihertyöfirmoilta tarjouksia.

Soitin  minulle suositeltuun firmaan ja sieltä miellyttävä nainen tuli puutarhaani mittailemaan ja kuuntelemaan toiveitani. Kaikki sujui kerrassaan mainiosti. Kunnes he lähettivät hinta-arvion työstään.

Meinasin pyörtyä: se oli 4775 e sisältäen maan kaivuun, ylijäämämassojen poisviennin ja jätemaksut, kahden puun kaadon, yhden kannon poiston, puujätteen poisviemisen ja jätemaksut, mullan toimituksen ja levityksen uudelle istutusalueelle ja orapihlaja-aidalle, antiikkikivien 4,4m2 hankinnan ja asentamisen, istutuslaatikoiden siirron lähistölle, orapihlajataimien hankinnan ja istuttamisen.

Ei tullut noilla hinnoilla kauppoja, ei todellakaan! Eihän se ole tyhmä joka pyytää vaan...

No, orapihlaja-aita mun oli joka tapauksessa istutettava pikimmiten. Olin itse yrittänyt kaivaa rakentamisen jäljiltä kivikovaa savimaata, mutta se oli toivotonta. Pyysin siis uuden tarjouksen n. 4 metrin kaivuulle taimisyvyydeltä, maan poisviemiselle, taimille ja niiden istuttamiselle.

Tarjous tuli: 820 euroa! Olinko vahingossa osunut johonkin vihertyöfirmojen Aston Martiniin, jossa kaikki maksaa hunajaa?

Kuten arvata saattaa, en tarttunut tähänkään jalomieliseen tarjoukseen. Kaivaminen ratkesikin sitten oikein kivasti, kun tuttu mökkiläismies sanoi, että eihän tossa mene kuin vartti ja tarttui lapioon. No meni siinä nyt kuitenkin runsas puoli tuntia kun istutussyvyydeltä oli maata kaivettu.

Tarinan opetus? Kaikki maksaa aina minimissään tuplasti sen kuin olet kuvitellut, vaikka olet jo karsinut toivelistastasi yli puolet pois.

Ilmaisia omenia - ja vielä luomuna

Tasan ei mene onnen lahjat. Eikä varsinkaan omenat.

Siksi Marjiksessa järjestetään syksyisin Omenamarkkinat, joiden juoni menee näin: mökkiläiset lahjoittavat yhdistykselle omenoitaan ja yhdistys järjestää markkinat, jossa niitä myydään omenattomille. Tilanne on win-win-win: mökkiläiset pääsevät eroon edes pienestä osasta loputonta omenasatoa, yhdistys saa rahaa toiminnalleen ja lähialueen ihmiset saavat luomuomenia puoli-ilmaiseksi.

Tänä vuonna Nelosen uutiset oli Marjiksessa tekemässä omenajuttua markkinoilta

Oikeasti omenoista ei tarvitse maksaa senttiäkään, jos vain sattuu asustelemaan siirtolapuutarhan tuntumassa. Ylettömistä omenamääristä nimittäin yritetään päästä eroon keinolla millä hyvänsä ja yksi oivallinen keino on tietenkin antaa niitä kaikille ohikulkijoille. Niinpä usean mökin portin ulkopuolella nököttää jos jonkinlaista astiaa täynnä omenoita kenen tahansa iloksi ja otettavaksi.

Olen äärettömän onnellinen, että töistä tullessa joku on vienyt omenani ja vadista vain pohja paistaa. Omenaongelmani pieneni taas yhden vadillisen verran, kiitos vaan! Ja joku sai maittavia luomu-lähi-omenia piirakoihin, hilloihin, naposteltavaksi tai muuten vaan inhan lääkärin karkottamiseksi.

X-files ja X-factor

Puutarha-aakkosissa ollaan nyt koluttu kohtaan X ja sehän on täysi mysteeri!

Puutarha on aivan täynnä äksiä: tuntemattomia kasveja, eläimiä, marjoja, versoja, ilmiöitä. Vuosien varrella kaikkein kummallisin X oli ekolähiö-kukkapenkissäni kasvanut liukuvärjätty valko-vaaleanpunainen, sormen paksuinen ja korkuinen limainen kasvi. Se olisi voinut lähteä lipettiin koska tahansa, koska jopa sen kuuluminen kasvi- vai eläinkuntaan oli vähän niin kuin arvoitus.

Monituiset kasvit jäävät nimettömiksi arvoituksiksi. Ihmismieli myös toimii niin, että vaikka kesällä muistaisikin kasvin nimen niin seuraavana keväänä ei lapiokaan auta, kun nimi on hautautunut niin syvälle aivopoimujen kätköihin. 

X-filesin lisäksi puutarhassa jyrää myös X-factor. Se jokin tuntematon tekijä, joka saa jotkut kasvit menestymään ja toiset kuihtumaan ilman mitään näkyvää syytä. Joillakin vain on se taito ja karisma ja naapurilla ei sitten mitään, ei vaikka kuinka kastelisi, lannoittaisi ja parantaisi maata.

Sama tietenkin on myös puutarhureilla. Jotkut syntyy viherpeukaloiksi ja jotkut innosta huolimatta poropeukaloiksi. Toki taito kehittyy vuosien myötä, mutta mksi joku onnistuu jo luontaisesti niin paljon paremmin ja toinen ei välttämättä kirjaviisaudellakaan, se jää mysteeriksi.