perjantai 27. heinäkuuta 2012

Vihollisia vailla nimeä

Sanotaan, ettei rakkaus koskaan lepää. No ei muuten lepää rikkaruohotkaan.

Rikkaruohot taitaa lisäksi olla aika tyhmiä. Oikeastihan niiden kannattaisi olla ihan hipi hiljaa muun kasvuston seassa. Mutta ei, e-hei, niihin iskee hybris ja ne ehdottomasti haluavat kukkia ja loistaa seiskajulkkisten lailla.

Ilman kukintaa minulta olisi jäänyt tämäkin uusi vihollinen täysin huomaamatta ja se olisi pystynyt paljon enemmän tekemään tuhojansa:
En ole vielä etsinyt vihulaiselle nimeä ja mitäpä se nimellä tekisikään, roisto kun roisto.

Tehokkaimmat rikkakasvit muodostuvat terroristisoluista ja vielä samalla periaatteella niin, ettei koko verkostoa tunneta, vaan vain lähimmät tiimikaverit. Eli kun yhden rikkaruohoyksikön deletoi, niin muut jatkaa porskuttamista ja valtaväestöön sulautuneet luikertelevat rönsyt vain leviävät yhä laajemmalle vaikutusalueelle

Taisteluni tätä rönsy/niitty/roistoleinikkiä vastaan olen melkein hävinnyt, kun se on vallannut suuren osan mun ja Sepon välisestä ojasta. Mutta sen edemmäs se ei saa tulla! Pitkän kuuman iltapäivän istuin nurmikollani ja revin tarkasti sen juurakoita irti. Ojassa saa olla, mutta ei yhtään edemmäs, vain minun yliväsyneen ruumiini yli!
Keväällä saunassa nauratin marjislaisia tunnustamalla, etten tiennyt, millainen on vuohenputki. Kun sellainen sitten haettiin lähipusikosta mulle näytille, niin tunnistinhan sen heti: naapurillani on sitä valtoimenaan vadelmapuskissa ja saan tehdä kaikkeni repiäkseni sitä rajamailta pois omalta puoleltani. Mutta enpä tiedä, olenko nyt onnellisempi, kun silläkin vastustajallani on nimi.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Ei yksi vaan kolmetoista puutarhaa

Oikeasti piskuiseen puutarhaani mahtuu ainakin kolmetoista eri puutarhaa.

Cottage gardenissani kasvaa kymmeniä erilaisia perennoja ja kesäkukkia sulassa sovussa ja vielä trendinmukaisesti hyötyä ja huvia mixaillen:
Hedelmätarhani kattaa neljä omenapuuta, kaksi kisrsikkapuuta ja yhden luumupuun. Omenoita riittää ihan loputtomasti annettavaksi paitsi tutuille myös täysin tuntemattomille ohikulkijoille, kompostin täytteeksi ja jopa maahan kaivettavaksi.
Marjoja viljelen ja syön ihan urakalla. Marjatarhani yli 20 metriä vadelmaa, kolme punaviinimarjapuskaa ja kaksi mustaviinimarjapensasta täyttävät pakastimeni koko talveksi. Pari mansikkaakin on jotenkin neitseellisesti siinnyt kukkapenkkiini:

Ruusutarhani laajentuu joka kesä. Saanen esitellä rosariumini uusimman, aika kevytkenkäisen tulokkaan nimeltään Jazz:
Hyötytarhani ansiosta kesä on ainut aika vuodesta, jolloin oikeasti tykkään laittaa ruokaa. Sen takaa omat perunat, sipulit, salaatit, yrtit, kesäkurpitsat, kaalit, pinaatit, pavut...
Ruukkupuutarha tuo helposti liikuteltavaa väriä ja kokokesäistä kukintaa. Ruukkuihin olen iskenyt mm. orvokkeja, gladioluksia, valkosipulia ja kuutamoliljoja.

Japanilainen puutarha on turhan minimalistinen makuuni, mutta ihan pikkuriikkinen japani-nurkkaus on puutarhassa silti oltava:
Kivikkopuutarhakin löytyy ja maksaruohot ja mehikasvit ihan oikeasti kasvavat keskellä kiviä ja hiekkaa, niin kummallista kuin se onkin:
Höpsöttelytarhan pöhköimmän tittelistä ei tarvi kinata, se on varattu Tonttu Tietävälle. Se seisoo supomaisella vakavuudella portin pielessä ja arvioi kaikkia kulkijoita:
Aivan erityisesti Marjis on lepotarha kaikille väsyneille raatajille ja yön ritareille:
Eläintarha Marjaniemi Zoo löytyy myös palstaltani ja päivittäin näen fasaaneja, siilejä, rusakoita... Viime syksynä kohtasin vihdoinkin cityketun! Ja heti sen perään tuuhean supikoiran, joka pitkään suki itseään keskellä pihaani. Onneksi se ei tehnyt läjää, sillä supikoiralla on kuulemma tapana ottaa joku paikka pysyväksi vessakseen ja se se vasta riesa olisi. Noita limaisia kotiloita metsästän kesässä satoja:
Edes puutarhassa elämä ei ole ikuista. Siitä muistuttaa hautausmaa, jossa rakkain Ville-kissa lepää. Haudalle istutin syyshortensian Pink Diamond ja odotan sen tänä syksynä ekan kerran kukkivan.
Mutta elämä voittaa, voittaahan? Ainakin Marjiksen ihmistarhassa kasvaa noin puolet vuodesta hyvin, hyvin onnellinen Minna:

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Villiä seksiä puutarhassa

Jos kauneus on katsojan silmissä, niin ehkä samasta paikasta löytyy seksikin. Ainakin Georgia O'Keeffen hienot kukkataulut on haluttu nähdä naisen seksuaalisuuden ilmaisuna. Taiteilija itse ei pitänyt tästä kaventavasta tulkinnasta yhtään. Toisaalta taideteos täydentyy vasta sen kokijan tulkinnan kautta, joten O'Keeffen kukkataulujen eroottisuuden voi nähdä tai olla näkemättä: kukkien muodot ja emit ja heteet ja asetelmat voi tulkita seksinä tai ihan vaan, no, kukkina.
Kävin Tennispalatsissa amerikkalaisen taidemaalari Georgia O'Keeffen näyttelyssä. Hän maalasi alunperin abstrakteja aiheita, mutta koska ne hänen sukupuolensa takia tulkittiin hirmu seksuaalisiksi, niin hänpä alkoi maalata valokuvamaisella tarkkuudella kukkia. Mutta kuinkas kävikään: valokuvaajamiesystävä oli ottanut O'Keeffestä runsaasti alastonkuvia, joten eroottiseen katseen objektiksi joutuneen O'Keeffen kukkataulutkin tulkittiin hyvin sukupuolisesti.

O'Keeffe mullisti kukkamaalausta. Entisten pikkusievien asetelmien sijaan hän maalasi kukat läheltä, close-upeina. Kukka täyttää koko maalauspinnan, taustaa on vähän tai ei ollenkaan, joten ei ole taustatarinaakaan. On vain monumentaalisiin mittasuhteisiin kasvanut kukka, jota on pakko pysähtyä ihmettelemään.

Näyttelytekstien mukaan O'Keeffe ymmärsi luonnon tuote-estetiikan. Mitähän tämä 1910-40 uransa tehnyt taiteilija ajattelisi nykypäivästä, kun luonnon tuotteistaminen on viety äärimmilleen?

Lähteet: Näyttely Tennispalatsissa + näyttelyn esittelylehtinen + näyttelytekstit. 
Kuva: Georgia O’Keeffe: Kaksi hulluruohon kukkaa, vihreitä lehtiä ja sininen taivas, 1938© 2009 Georgia O’Keeffe Museum

torstai 19. heinäkuuta 2012

3 tärkeintä asiaa puiden hoidossa

Meillä Marjiksessa on järjestetty useammatkin treffit puun alle. Oma asiantuntijamme ja puu-entusiasti Ulma Salo on kädestä pitäen opastanut, miten palstan puita pitäisi helliä ja kurittaa parhaan sadon ja puiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. 

Ja huh, onhan puissa hoitamista - jos siihen urakkaan ryhtyy! Ulman mukaan omenapuiden kanssa pitää olla Sisar hento valkoinen tai ainakin leikkaustaitoinen terveyssisar ensimmäiset 120 vuotta ja sitten puut osaavatkin jo itse pitää huolta itsestään. Tässä nyt konekivääritulitusmaisella vauhdilla kaikkein tärkeimmät asiat:

1. Hoitoleikkaukset
Omenapuita voi leikata mieluiten juhannuksesta syyskuulle. Yleiset omenapuiden kevätleikkaukset vain innostavat puuta tekemään vesiversoja entistä runsaammin. Luumu- ja kirsikkapuut on leikeltävä syksyllä, aikaa on aina Oktoberfestiin asti. Puut on hyvä pitää kerättävinä eli tarpeeksi matalina sadon korjaamiseksi. Kaikki toisiaan koskettavat tai hankaavat oksat leikataan, sillä hankauskohtiin tulee kosteutta ja sieniä. Puun sisällä tulee olla väljää ja valoisaa, jotta aurinko pääsee kypsyttämään satoa. Niinpä myös sisäänpäin kasvavat oksat on hyvä poistaa. Vesiversot, juuriversot, lahot oksat ja suoraan oksista ylöspäin kasvavat oksat poistetaan. Ahnehtiminen on synti puun leikkaamisessakin, kerralla puuta voi maksimissan leikata kolmasosan.

2. Puupeili
Sana herättää kaikkia kivoja assosiaatioita piianpeilistä puutarhanarkissokseen, mutta oikeasti se kuitenkin tarkoittaa, että puun alla on mullos. Se helpottaa puun elämää, tuo lämpöä, pitää ravinteita ja kosteutta maassa ja estää juurien vioittamista esim. ruohonleikkurilla. Ja mullassahan on aina kaikkea elämää ja puun kannalta oivaa vipellystä. Puupeilin voi sitten täyttää millä haluaa: mansikoilla, perennoilla, kesäkukilla, puun runkoa hyväilevillä kärhöillä...

3. Rapsuttelu
Puun ravinteet kulkevat ihan kaarnan alla. Kaikki kaarnan päällä oleva jäkälä, sammal ja muu kasvusto on hyvä harjata pois, jotta vesi ja ravinteet voivat virrata vapaammin. Harjaukseen sopii vanha ja kulunut mattobårsta tai ihan pelkät puutarhahanskatkin. Myös hedelmäpuu kaipaa elämäänsä hellyyttä, joten malttia rapsutteluun! Sateella moiseen hommaan ei pidä edes ryhtyä, jottei puu vain vahingoitu entisestään. Ja mitä rapsuttelusta paljastuukaan: esim. omenapuu on oikealta väriltään punaposkinen Aino eikä jäkäläisen harmaa Väinämöinen.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kutsumattomat mökkivieraat

Kun puutarhoja on vieri vieressä, niin kukkapenkkeihin lennähtelee kutsumattomia vieraita. Yksikin komea, pitkänhuiskea harmaakäenkukka tupsahti sulostuttamaan elämääni, mutta jo seuraavana kesänä se oli entistä heilaakin kaukaisempi muisto vain. Oi, sinut kyllä ottaisin takaisin!

Vähemmän toivottu vieras oli marjapuskani varjoon pesiytynyt puu. Pidin sitä kaatamani luumupuun jälkeläisenä ja annoin äpärälle nimeksi Rebel. Viime kesänä alueemme puuasiantuntija Ulma valaisi minua, ettei kyseessä suinkaan ole luumu vaan kriikuna. Ja sitten kypsyivät ensimmäiset hedelmät. Hyi h-tti! Karvaita, puisia, pahoja. Rebel sai tappotuomion saman tien.

Päivänkakkaroita on lennähtänyt lähes jokaiseen perennapenkkiini. Keväällä ihastelen yhtä tummaakin tummempaa tulppaanivierasta, joka tuo dramaattista hehkua iloisen kirjavien kanssatovereidensa parveen. Hansaruusua en ole istuttanut, mutta sellainenkin puutarhassani nyt vain kukkii. Mikäs siinä, hansa on kestävä, kukkii pitkään ja tuo mieleeni isän ja äidin puutarhan kotona Alavudella.

Näistä kelloista pidän kovasti:
Mitenkähän ne ovatkin osanneet asettua juuri tähän kukkapenkkiin, jonka väreinä ovat valkoinen, malva, violetti ja sininen? Harvinaisen fiksuja kasveja siis. Äänestän jatkoon!

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Vapaus vs. projektiaikataulu

Lomalaisen puutarhanhoito on jotain aivan ihanaa! Vapaata puuhastelua, vähän sitä ja sitten vähän jotakin muuta. Ja kas kummaa, kohta puutarha on täydellisen siisti.

Suurin ero työssäkäyjän puutarhanhoitoon on vapaus tehdä puutarhassa just sitä mikä sillä hetkellä huvittaa. Eli kun yhdestä hommasta aloittaa ja siinä vieressä onkin muuta tekemistä, niin voi hyvällä omallatunnolla siirtyä sen rapsutteluun. Lomalla puutarhanhoitoflow tupsahtaa helposti päälle.

Työaikana raivaaminen, rapsuttaminen, leikkaaminen, istuttaminen ja siistiminen ovat projekteja, jotka on priorisoitu kiireellisyyden mukaan eli tietty homma on pakko tehdä sinä päivänä tai ainakin sillä viikolla. Siitähän ei sitten lipsuta, ei  vaikka kuinka käden ulottuvilla olisi muutakin mukavaa kuopsuteltavaa.

Lomalla puolihuolimattoman vahingossa osun saksien ja lapion kanssa puutarhan laitaan, jossa raivausta tarvitaan, ja ei aikaakaan, kun homma on tehty ilman yhtäkään ylimääräistä ajatusta.

Voisiko tästä tehdä johtopäätöksen, että puutarhan hoitaminen sujuisi metodilla Ajelehtiminen paremmin kuin metodilla Projekti? Eipä voikaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, sanoo se iso kirjakin (kait).

Ainut mitä voi toivoa, että olisi aina loma.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Pihi ja tuhlaileva primadonna

Pioni on harvinaisen tuittupäinen epeli. Kaunis kuin kuningatar, ja elkeetkin yhtä kermapyllyiset.

Marjiksessa oli aiemmin runsaat pari metriä upeaakin muhkeampia pioneja. Mutta kun pionien kukinta-aika on minimaalinen ja kannatan biodiversiteettiä, niin otinpa lapion ja hups hei, raivasin pionit juurineen ja syötin ne kompostin vihertävänruskeaan vellovaan kitaan.  Valtaisasta dynastiasta jäi jäljelle vain penkin pari reunimmaista perintöprinsessaa.

Peijakkaan pionit ottivatkin nokkiinsa sukulaistensa joukkoteurastuksesta! Taisi kulua 5-6 vuotta, ennen kuin hienohelmat suostuivat kukkimaan uudelleen.

Ja nyt kun pioni kukkii, niin yhdessä varressa on tuhlailevasti peräti neljä kukkaa. Sehän on vallan pöhköä! Aivan kuin kuningattaren langanlaihan kaulan jatkeena olisi neljä raskasta päätä ja jokaisessa kultaakin painavampi kruunu!

Ehkä pioni haluaa havainnollistaa minulle kerralla kukintansa eri vaiheet: nuppu,  just puhkeamaisillaan, kukassa, elähtänyt. Mikäs siinä, pidän pioniterapiasta. Siihen tarvitaan vain faniasennetta ja pysähtymistä. Keskityn pioniin ja eläydyn sen elämään -  panttaamiseen ja ylenpalttisuuteen -  lyhyeen loistokkaaseen elämään - kauneuden menettämiseen - kompostissa kuihtumiseen. Kuin ihmisen elo pikakelauksella.

Paitsi että pioni kokee satavarmasti ylösnousemuksen ja uuden elämän taas ensi kesänä.


tiistai 10. heinäkuuta 2012

Viiru, Musti ja oranssikeltano

Nimeäminen on metkaa puuhaa. Pitäähän mustan villakoiran nimeksi ehdottomasti antaa Musti. Ja mikäs sopisi paremmin raidalliselle kissalle nimeksi kuin Viiru? Ei niin mikään, se on taivahan tosi.

Tosin tuon kaltaisissa nimissä täysin hukataan nimen voima. Nimi tuo jotain lisää, erilaistaa, antaa persoonallisuutta, sytykettä. Jos nimi tylsästi vain kertoo olemassaolevan ulkonäköseikan, nimellä ei ole mitään lisäarvoa. Se on kuin aapisessa: kissan kuvan vieressä opetetaan tavaamaan k-i-s, kis, s-a. sa, kissa. 

Ja sitten asiaan eli puutarhaan. Sain viime kesänä sisareni ystävältä perennan, joka oli kotoisin Puotilan viljelypalstalta. Tänä kesänä kasvi puhkesi loistoonsa ja olipas mielenkiintoinen tekele! Pitkät hennot varret kannattelivat kruununa päässään rykelmää tiiviitä oransseja pikkukukkia.
Ei kun perennakirja esille ja etsimään viehättävälle tulokkaalle nimeä. Ja arvatkaas minkä idioottimaisen nimen ne olivat sille antaneet? Ette voi uskoa, en minäkään meinannut. ORANSSIKELTANO. Siis oranssikeltano. Ihan oikeesti? O-rans-si-kel-ta-no.

Mikä kasvien vihaajien instanssi on voinut tyytyä moiseen antikliimaksiseen latteuteen? Onhan kasvi toki oranssinen ja vähän keltainenkin, en sitä kiistä, en toki, senhän näkee sokea Reettakin. Mutta.

Voisihan kukan nimi olla vaikka ilotulitus. Tai auringonkehrä tai tulipallo tai onnen hetki tai iloympyrä tai hellehehku tai Firefox tai ihan mitä vaan. Ideoinnissa usein ekat versiot on ilmiselviä, mutta ne pitää silti sanoa ääneen pois kuleksimasta parempien ideoiden tieltä. 

Jos tämän kasvin nimeäjällä olisi ollut hetkinen aikaa ja halua, hän ehkä olisi onnistunut antamaan kasville kunnon nimen. Kuten vaikka Palava rakkaus tai Särkynyt sydän. Sen lisäksi, että niiden nimet selkeästi kuvaavat kasvin väriä tai muotoa, nimi tuo kantajalleen plussabonuksena mielikuvitusta kiihottavan lisäelementin.  

(PS. Katsokaapas Keijunmekkoa. Sen nimeäjällä on ollut huikeasti mielikuvitusta. Tai sitten hän vain oli transu.)