No onkos tullut kesä

Jouluaaton kunniaksi MarjisXmasCalender syventyy pohtimaan joulua ja puutarhaa, jotka ovat olemukseltaan kuin kaksi marjaa.

Molempia odotetaan kuin kuuta nousevaa, päiviä laskien. Jouluhan alkaa heti Sotckan hullujen päivien jälkeen eli lokakuun puolen välin tienoilta. Ja puutarhaa odotetaan joka ikinen hetki, herkeämättä, jokainen pimeän ikävä talvinen päivä, kun sieltä joutuu olemaan poissa! 

Sekä puutarhana että jouluna saa lahjoja, vaihtelevasti ja yllättävästi. Rahastomainoksia mukaellen edellisen vuoden joululahjat - annetut ja saadut - eivät ole tae tulevasta kehityksestä. Puutarha se vasta oikkuileekin, antaen summanmutikassa hyvää tai huonoa satoa, kukkaloistoa tai vaivaisuutta, erämaan kuivuutta tai loputonta sadetta. Tosin puutarha on lahjojen puolesta antoisampi, sillä siellä on joulu ihan joka päivä. Lahjoja, uutta kasvua, kauneutta ja ihanuutta löytyy joka päivä ihmeteltäväksi.

Kestoltaan puutarha ja joulu eroavat suuresti. Kun joulusta saa nauttia pitkästä viikonlopusta pariin viikkoon, puutarha kestää vajaat puoli vuotta. Tästä näkökulmasta joulu on kertakäyttökulttuurin huipentuma puutarhan edustaessa kestävää kehitystä. Onhan puutarhan lahjatkin yleensä biohajoavia luonnontuotteita, eikä niitä kuskata tänne Etelä-Korean tehtailta, kuten joulun toivelahjoja.

Joulu yrittää kaikkensa ollakseen puutarha. Kuusi tuodaan sisälle, samoin valtava läjä puutarhan kukkia. Puutarhan juurekset pääsevät paraatipaikalle juhlapöytään ja jos säilytystilat ovat olleet kunnossa, omat talviomenat kääritään ohuenohuista papereista tarjolle. 

Sekä joulua että puutarhaa varten huhkitaan. Mutta palkintokin on huikea! Kun joulurauha on julistettu tai nurmikko on leikattu ja reunuksetkin saatu kantattua, on vihdoin aika hengähtää ja nauttia. Katse vaeltelee ympäröivässä kauneudessa ja mieli lepää. Arkihuolesi kaikki heitä, mielesi nuorena nousta suo...

Aikakirjat sekaisin ja maailmanloppukin tulossa

MarjisXmasCalender odottaa ylihuomenna 21.12.2012 tapahtuvaa mayojen ennustamaa maailmanloppua. Sitä ennen puutarhuri voi vain ihmetellä joulukukkien ajantajua.

Miten hyasintti, joka on kaunis toukokuun kukka, onkin yhtäkkiä joulukukka? Ritarinkukka on keskikesän kasveja, mutta ihan sen näköinen on myös joulun ehdoton kuningatar amaryllis, jota tosin saa useamman värisenä ja jopa raidallisena. Tosin ne kuulemma ovat kaksi aivan eri lajiketta, kotoisin jopa eri mantereilta.

Uusi tulokas joulukukkarintamalla on kielo, sekin oikeasti toukokuussa kukkivia. Joulukukaksi kielo on erittäin hyvä valinta, kaunis ja pökerryttävän tuoksuva. Kevätpuutarhan koristava tulppaanikin on nykyisin trendikäs joulukukka, mieluiten punaisena ja valkoisena ja tyylikkäimmillään yksittäin pikkumaljakoissa pitkin pöytää.

Tänä jouluna ekan kerran havaitsin, että myös tulilatva ja syklaami ovat tunkenut itsensä joulukukiksi. Tulilatva on tuotantotaloudellisesti kestävä koko kesän kukka ja herkän kaunis syklaami taasen on syyskukka

Hmmmm, mitähän tästä pitäisi ajatella? Onko maailmassa liian vähän kukkia, kun samoilla kasveilla pitää luonnollisen kukkimissesongin lisäksi olla vielä keinotekoinen joulusesonki? Jos ruokakulttuurissa kaikkein muodikkainta on palata alkuperäiseen täysin sesonginmukaiseen ruokailuun, niin kasveissa ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan ja kaikkia kukkia pitää olla tarjolla koko ajan ympäri vuoden. Eli vanhanaikainen mansikoita marraskuussa -ajattelu on nyt kukkamaailman synti.

Mulla ei vielä ole kotona muita joulukukkia kuin tämä aluillaan oleva amaryllis sekä hyasintti, joka on ostettu lähinnä ruukun takia. Mutta vielähän tässä on jouluun aikaa ja tyypilliseen tapaan koko maailma pitää aina saada kaksi kertaa vuodessa valmiiksi: ennen joulua ja ennen juhannusta, tuli maailmanloppu tahi ei.

Avaa porttis puutarhaasi

MarjisXmasCalender keskittyy tänään seksistiseen puutarhametaforaan.

Jotenkin yllättävää on, että puutarha on metafora naisen suvunjatkamiselimille. Tai toisaalta, eiköhän nuo elimet ja niihin liittyvät toiminnot ole kaikkien metaforien isoäitejä?

Itse Ilkka Kanerva tekstaili metaforan kaiken kansan tietoisuuteen viestillään Tuksulle: "Oletko pitänyt puutarhasi kunnossa?". Ehkä Kanerva niin mielellään lykkii tärisevää ruohonleikkuria, että hänelle tuli siitä mieleen analogia muunlaisestakin hyödyllisestä trimmaamisesta.

Tai sitten Kanerva muisteli kultaista 80-lukua, jolloin Tumppi Varonen uikutti radiossa vähän väliä "Tahdon rakastella sinua". Biisissä Tumppi anoi, että "Avaa porttis puutarhaasi / ja mä tulen kuin sade".

Tekstuaalisesti plussaa tulee siitä, että puutarhametaforan ajatuskulkua on viety vielä pidemmällekin. Laulaja tekee tässä  itseään tykö vertaamalla ensin naista puutarhaan ja sitten itseään tuikitarpeelliseen sateeseen. Sillä vaikka kala ei kapaakaan polkupyörää, niin puutarha kyllä kaipaa sitäkin runsaammin sadetta ja sadetta ja sadetta. Eli metaforana ihan toimiva.

Kuunnellaan klassikkobiisi ihan siitä ilosta.

Kaunein harmonia

Kaunein harmonia saa alkunsa riitasoinnusta
                          - Herakleitos

Mikä oikeastaan on riitasointu puutarhassa? Yhteensopimattomat värit? Sekalainen kukkavalikoima? Väärän korkuiset kasvit? 
  
Puutarhassa joka aamu on armo uus. Siellä jos missä voi antaa kaikkien kukkien kukkia ikään, väriin, kansallisuuteen tai rotuun katsomatta!

Kuoleman puutarha

Itsenäisyyspäivän aatoksissa MarjisXmasCal miettii syntyjä syviä eli kuolemaa.

Puutarha marrastaa lumen alla. Kasvit nukkuvat levollisina koomassa välittämättä tuon taivaallista maailman menosta.

Ehkä ne voivat olla niin rauhallisia, kun niillä onkin talvella omat puutarhurit.

Hugo Simbergin taulu esittää kuolemaa sympaattisesti ja helposti lähestyttävästi. Miten kuolema, joka on tuhoaja, kaiken lopettaja, voi hoitaakin puutarhaa ja edistää kasvua? Onko kyse sielunvaelluksesta tai sielun kuolemattomuudesta: vaikka ruumis katoasi, niin sielu on osa iankaikkista maailmankaikkeutta?

Puutarha on erittäin hyvä kuolemavalmentaja. Kukoistusta seuraa kuihtuminen, elämään on sisäänrakennettu kuolema.

Sanotaan, että kuolema on lopullinen vasta sitten, kun muistoakaan ei ole enää jäljellä. Ville-kissani on haudattu syyshortensian alle, eikä puutarhassani mene monta päivää, etten muistaisi sitä pientä lentävää kissaa.

Paras aika istuttaa puu oli kymmenen vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

MarjisXmasCal avautuu entistä kukkeampana! Vähän taas myöhässä, mutta sehän vaan sopii päivän teemaan.

Puutarha yllyttää kahteen vastakkaiseen toimintaan: äkkipäätöksiin ja loputtomaan jossitteluun. Jos istuttaisin tähän sitä ja sitten siirtäisin tuota ja jos sen voisikin muuttaa tänä kesänä ja jos vielä.... Ja ennen kuin huomaakaan, kesä on ohi ja vain jossittelut on jäljellä.

Toinen ääripää on äkkipäätökset. Niihin yleensä päätyykin vahingossa. Taimikaupassa hulluus iskee ja kotiin palaa viiden kassin kanssa. Tai idea tuntuu niin taivahan täydelliseltä, että se on toteutettava suit sait silmänräpäyksessä.

Molemmat tavat ovat yhtä hyödyllisiä. Jos asiat jättää jossitteluksi, niin aika tai ensi kesä tuo tullessaan vieläkin parempia ideoita. Jos asiat toteuttaa heti, ne tulevat tehdyksi ja maailmankaikkeuden energia virtaa vauhdikkaammin.

Päivän epistolaan liittyen muistui vielä mieleen tämä maailmanlopullinen, mutta silti aina yhtä ajankohtainen Juicen Myrkytyksen oireet, jossa kehotetaan istuttamaan se kuuluisa omenapuu:

http://www.youtube.com/watch?v=CPWk1Ni8bbI

Tulppaanikuume

Ikävät säätieteilijät uhkailevat pakkasilla. Onneksi sain viikonloppuna vihoviimeisetkin tulppaanit istutettua maahan, joka vielä pehmeänä mielihyvin otti sipulit syleilyynsä

Oikeasti tulppaanit pitääkin istuttaa viime tingassa, pakkasta hipoen. Silloin kaupoissa on jäljellä mitä kummallisimpia sipulinjämiä, joten kevään tulppaaniloisto on takuulla hämmentävä ja ajatuksia herättävä. Lisäksi sipulit saa vähintään 50 % alennuksella.

Ensi keväänä puutarhastani putkahtaa mm. näitä uusia lajikkeita:

Erityisesti odotan tuota Ice cream -tulppaania. Viime keväänä kummastelin oranssin kerrotun tulppaanin äärellä tulppaanienkin joutumista tulostavoitteiden ja tehokkuuden oravanpyörään. Mutta sehän oli pientä,  ensi keväänä tavoitteita kovennetaan entisestäänkin: Nyt on oltava paitsi kerrottu, myös kaksivärinen!

Odotan pelolla ja jännityksellä, mihin tulppaanien jalostus vielä pystyy.

Isänpäivä ja mukulat ne yhteen soppii...

... kohta ne laitetaan yhteissoppaan!

Maa-artisokka on komea kasvi, korkealle kurottava keltainen kukkameri. Ihan noviisina maa-artisokkaviljenlijä kyselin naapureilta, että koskas ne mukulat oikein kaivetaan ja keitetään sopaksi. Yksi sanoi, että silloin kun kukinto on loistavimmillaan. Mutta Marita Mustikkatieltä sanoi, että e-hei, ne kuuluu kerätä vasta marraskuussa ja tehdä niistä isänpäiväksi keittoa.

Sadon määrä oli ihan kiitettävä, vajaat kaksi kiloa.

Sitten vain sanoista soppakauhan varteen. Joltakulta sain vinkin, että mukulat kannattaa pesun jälkeen laittaa kiehuvaan veteen ja sitten vasta kuoria. Hui kuinka huono vinkki! Kuoriminen oli vieläkin vaikeampaa pehmenneistä mukuloista. Eli opinpahan seuraavaa kertaa varten, että työn teolla kirkkaimman kruunun saa ja otsasi hiessä sinun on maa-artisokkasi kuoriminen. 

Resepti oli mitä helpoin: omia maa-artisokkia, omia perunoita, omia sipuleita ja omaa valkosipulia. Ja kaupassakin piti käydä hakemassa kuohukermaa ja sherryä.

Lopputulos oli aivan taivaallisen pyörryttävän täyteläinen keitto! Niin pehmeä ja suussa sulava ja makuhermoja hellivä! Maustelitaniassa mainittiin muskottipähkinä, jonka onnekseni unohdin ottaa Marjiksesta mukaani, sillä jos keitto olisi ollut vielä piirunkin ihanampaa, olisin jo perustamassa maa-artisokkaravintolaa.

Luulen, että eilen olin todisatamassa uuden isänpäivän traditiokausiherkun syntymistä.

Wiher-lehtikasa-Winkki

Viimeisten syystöiden lomassa ehtii vielä MWWW eli Minnan Werraton-Wiher-Winkki tulla julki. Aiheena autumn leaves, syyslehdet.

Joskus kummastelen, miten ihmeessä muut pääsevät lehdistä eroon. Minulla on syksyllä komposti ääriään myöten täynnä, joten sinne ei yhtään lehdykäistä enää voi tunkea, vaikka ne kaikki käyttäisivät Rexonaa.

Joskus olen kaivanut maahan kuopan ja tunkenut lehdet sinne. Joskus myös monikäyttöien perunamaakin on saanut uumeniinsa syksyn lehtiä ja kun keväällä olen kääntänyt peltoa, on lehdet tehokkaasti maatuneet ja siellä on vain rippeitä jäljellä.

Joskus olen jopa jättänyt lehdet nurmikolle, kun on tullut yhtäkkinen pysyvä talvi, enkä ole kiireitläni ehtinyt haravoida lehtiä. Mutta se ei ole yhtikäs hyvä juttu se. Nimittäin nurtsi ei tykkää moisesta ja kevätkunnostus on työläämpää. Sitäpaitsi pudonneissa lehdissä ei ole edes yhtään ravinteita jäljellä, joten silläkään ei voi perustella lehtimaton jättämistä nurmikolle (näin kuulin puutarhaopissa HAMKissa).

Viime vuonna vihdoin sen keksin:

Haravoin lehdet puiden juurelle kasoiksi ja jätän siihen. Talvella kasa mystisesti vajoaa ja vajoaa ja vajoaa ja kun on kevättöiden aika, voi parit jäljelle jääneet lehdykät kerätä uuden kompostin pohjalle.

Voihan tuosta olla jotain hyötyä puullekin, kun sen juurilla on lämmittävä lehtikerros. Ja kukkasipulitkin saa uinua lehtipeitteen alla. 

Werraton-hautaus-Winkki

Mikäs sopisikaan näin lenseän lämpöisen Pyhäinpäivän ja Halloweenin läheisyyteen paremmin kuin Werraton-hautaus-Winkki. Sillä tämäkin haudattava yksilö tulee nousemaan haudastaan ja heräämään uudelleen eloon. Onko se vampyyri, onko se zombie, onko se Buffy- - - eeiiiii, sehän on Runkoruusu!

Ostin keväällä äitienpäivän aikoihin halpismallisen runkoruusun lähimmästä K-Raudasta ja kerrassaan kaunis Rosa Royal White kukkikin patiolla ahkerasti koko kesän.

Ikävä kyllä ruusu ei ihan tuollaisenaan millään selviä talven yli. Säästäväisenä ja ekologisena ihmisenä en halunnut heittää ruusua kompostiin - eikä se sinne edes olisi mahtunutkaan. Joten nyt oli otettava käyttöön Marjiksen saunassa Aililta kuultu Werraton-hautaus-Winkki:

Syksyllä runkoruusu poistetaan ruukusta ja haudataan perunamaahan pötköttömään talven yli.

Joten ei sitten muuta kuin winkeistä tekoihin: Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Puutarhurisi Minna on sinut aurinkoisena keväisenä päivänä pitkästä unesta herättävä ja istuttava vehreille niityille - tai no ainakin ruukkuun patiolle -  ja sinä olet taas saava koko seuraavan kesän mittaisen elämän täynnä ihastuttavaa kukkaloistoa!

Z niin kuin Zetor

Kun olin lapsi, useat koulukaverini olivat kotoisin maataloista. Niinpä koulun pihalla käytiinkin kiivaita keskusteluja siitä, kumpi on parempi traktori, Massikka vai Zetori. Oliskohan Valmet vielä ollut yhtenä ehdokkaana, en muista, kun meillä ei ollut maataloa niin ei ollut traktoriakaan.

Tästä aasinsillasta päästäänkin hyvin päivän Puutarha-aakkonen Z:aan eli Zetoriin eli koneisiin puutarhassa. Joteskin siirtolapuutarhat ovat niin piskuisia plänttejä, että sinne ei kovin suuria koneita edes pysty tuomaan. Varsinkaan kun pihoille ei oikein pääse, kun kulku tapahtuu  ehkä metrin levyisistä kävelyporteista.

Alueen teitten kapeus ja 90°risteykset niillä ylikapeilla teillä tuottavat omat ongelmansa. Luojan kiitos en asu kulmatontilla, muuten olisi ties minkalaiset jättiautot ohimennessään rouhineet aitaani ja portinpieliäni.

Aikoinaan tilasin Muhevaiselta 1000 litraa multaa ja sekös oli operaatio! Opastin kuorma-auton tontilleni, joka sijaitsee keskellä ja keskellä, ja jo siinä oli oma vaikeutensa niine terävine risteryksineen. Koneen kuljettajalla oli joku fiksu nosturin näköinen vehje, jolla valtava multasäkki nostettiin aidan yli tonttini sisäpuolelle. Upea suoritus!

Käsittääkseni joku pääkaupunkiseudun multadiilereistä on jopa kieltäytynyt tuomaan siirtolapuutarhaan isoja multasäkkejä juuri näiden kuljetusvaikeuksien vuoksi.

Ongelma on siis se, että pitääkö siirtolapuutarhurin luopua monesta kivasta pihansa parannusjutskasta sen takia, että tiet on lähes mahdottomia isoille autoille ja pihoille ei pääse? Kyllä ja ei. Pikku paratiiseilla on omat rajoituksensa, ja jos ei halua elää niiden mukaan, niin ei sitten. Voi hommata ihan oman ison puutarhan leveine teineen ja isoine sisäänajoväylineen ihan mistä muualta lystää.

Tai sitten voi uhrata orapihlaja-aitansa ja ajaa ison koneen tontille. Tai sitten voi tehdä hommat pienemmillä koneilla tai jopa käsivoimin. Hätä keinon keksii, kakkoshätä kaksikin keinoa.

Puutarhakesä 2012

Nyt kun aika uhkaavalta näyttää, että kesä olisi lopuillaan, voikin pitää pienen retrospektiivisen tuokion ja arvioida kesän saldoa. Lyhyestä virsi kaunis:

Ihana kesä! 

Kesässä on aina parasta kesä ja kesä ja kesä. Ja loma kans, mutta vieläkin enemmän kesä, joka minulla jatkuu koko Marjis-kauden. Eli tänä kesänä 5 kuukautta ja 10 päivää. 

Uusia perennoja hommasin tänä kesänä runsaasti. Tervetulleita asukkaita ovat Jazz-ruusu ja Aspirin-ruusu sekä salkoruusu (joka ei ehtinyt kukkia) ja patiolla hehkunut runkoruusu. Komean keltasena kukkiva maa-artisokka hellii mukuloitaan vielä hetken ennen sadonkorjuuta. Keväällä voin  myös todeta, tuoksuvatko Heidiltä saamani tuoksuorvokit ihan oikeasti. 

Joku valkoinen vuokkolaji (siis valkovuokkoa huomattavasti isompi) ja joku karhu-alkuinen tummanvihreä saniaisen näköinen kasvi saivat paikkansa puutarhassani, mutta veikö varjoisuus elämänhalut, se nähdään ensi kesänä. Keltaista kukkapenkkiäni korostamaan hommasin vastavärisiä sinisiä kasveja kuten etelänmunkki (Jasione laevis) ja tädyke. Ihmeperenna syyskaunosilmä (Coreopsis verticillata) on nyt kukkinut jo 3 kk putkeen.  Syysvuokko Prinz Heinrich kerkesi sekin vääntää yhden kukkasen. 

Vadelmia tuli normisetti, joka on tän kesän tarkkojen mittausten mukaan 30 kiloa. Mutta mikähän perunoita vaivasi? Normaalisti ylitsevuotavaisen anteliaasta siemenperunasta saa yli 10 uutta perunaa, mutta tänä kesänä vain pari pientä. Viljelykierto lienee ensi kesänä paikallaan. 

Keinutoiveeni toteutui ja sain myös orapihlaja-aidan istutettua, joten yhdistys ei enää jakele minulle huomautuksia sääntöjen laiminlyönnistä.

Mitäs muuta? Otto toi sisälle asti vain 13 jyrsijää ja yhden linnun. Onneksi ulkona on vara-avain, sillä onnistuin sulkemaan itseni mökin ulkopuolelle 4 kertaa. Vietin lepokesää, kun en enää ollut hallituksessa ja tein talkoita vain marjamarkkinoilla ja omenamarkkinoilla ja aluekisoissa ja juhannuksena ja... 

Säät eivät minua hetkauttaneet, eikä sateet. Aivan upea kesä siis kaiken kaikkiaan!

Syksyn vika floristileikki

Yleensä en koskaan poimi puutarhakukkia maljakkoon, paitsi katkenneita tai muuten vioittuneita. Mutta nyt kahmasin kassiin vikoja kukkijoita piristämään kotiani. (Anteeksi sameat värit, se johtuu myöhäisestä illasta ja kännykkäkamerasta.)

Tämä keltainen ihastus tuo piristystä päivään. Kukinta on jatkunut jo yli  kaksi kuukautta, my favorite! Aalto-maljakossa taustatukea antaa hopealehti. 

Mikäs elämässä sen ihanampaa kuin omat ruusut kristallisessa shampanjalasissa! Neilikkaruusut jaksaa vieläkin rulettaa.

Syksyn näyttävä kukkija on tietty syysmaksaruoho kaikessa upeudessaan.

Syysmaksaruohon ihanuutta voi korostaa vain yhtä valloittava syyshortensia, joka on jo vaihtanut värinsä vaaleanpunaiseksi.

Ihmeellinen malva aloittaa kesäkuussa ja jatkaa ja jatkaa aina lokakuulle asti.

Tähän loppuun pitäisi varmaan laittaa kotiani koristavat Hulluilta Päiviltä hommaamani orkideat. Mutta ehkä nää oman puutarhan luomukukat vie kuitenkin voiton kansainvälisesti ties missä tehotyöleirissä lannoitteilla boostatuista kukista. Ainaskin mun mielestä.

Werraton-Ruukku-Winkki

MWWW eli Minnan Werraton-Wiher-Winkki pläjähtää taas ruutuun hyödyllisempänä kuin koskaan! 

Säännöllisin väliajoin sitä saa tai hankkii puutarhaansa kasvin saatesanoilla "Tää sit leviää kuin rutto". Mutta silloin on niin ihastuksissaan puutarhansa uudesta primadonnasta, että vähät välittää noista viimeisistä villiintyneistä sanoista.

Alkukesästä tykästyin Loviisan avoimet puutarhat -tapahtumassa Viiruhelpeen (Phalaris arundinacea 'Picta') ja kulutin kokonaisen euron pääomastani ostamalla taimen omaan puutarhaani. Paitsi että heinät ovat nyt hirmu trendikkäitä puutarhakasveja, tämä viiruhelpi on tosi kaunis tuulessa suhisija. 

Ja nyt vihdoinkin odotettuun Winkki-osuuteen: Kun kasvi leviää nopeammin kuin persujen kannatus, niin sehän kannattaa istuttaa ruukkuun! Niinpä kaivoin vielä ennen yöpakkasia kasvin ylös maasta ja laitoin sen nätisti reiälliseen saviruukkuun...

... jonka kaivoin takasin maahan. Ruukussa se elää kontrolloiduissa olosuhteissa, eikä lähde vaeltelemaan ja levittelemään ilosanomaansa naapurikasvien reviireille.

Voi kun joku olisi kertonut mulle tän winkkelöisen aikoinaan, kun istutin minttua (Mentha) ja mäkimeiramia (eli oreganoa (Origanum vulgare) . Ne olivat niin pikkuriikkisen söpöt taimet ja minähän olin tottunut kaupan yrttiruukkuihin enkä voinut kuvitellakaan, millaisia laajentumishaluisia jättiläisiä ne ovat. Nyt sitten revinkin joka vuosi metritolkulla minttua ja mäkimeiramia marjapuskien seasta.

Tarinan opetus? Kaikki kasvaa, jos sille antaa tilaa.

Yhdistysihanuutta

Puutarha-aakkonen Y ei voi Marjiksessa olla muuta kuin se meille kaikille rakas yhteinen yhdistys.

Kaupunki siis omistaa maat ja vuokraa ne siirtolapuutarhan yhdistykselle. Jokainen mökkiläinen kuuluu automaattisesti yhdistykseen, ja vuokrat ja yhteydenpito kaupunkiin sujuu mökkiläisten yhdistykselle valitseman hallituksen välityksellä.

Yhdistyksen aktiivinen toiminta on elintärkeää. Esimerkiksi tänä kesänä meille valmistui huoltorakennus, jossa on vesivessat, suihkut ja mikä parasta: pesutupa. Se on kyllä mahtavinta mitä alueelle on viimeisen 65 vuoden aikana tapahtunut!

Yhdistystä kuulee myös jatkuvasti mollattavan, milloin syystä, milloin syyttä. Kaikki maksaa ja kukas muu sen maksaisi kuin me mökkiläiset. Moniin iäisyysnaputuksiin ei yhdistyksellä ole nokan koputtamista, vaan ne ovat maanomistajan eli kaupungin päättämiä. Esimerkkinä vaikka pensasaitojen korkeus 140 cm tai se, ettei puutarhassa saa olla kuin hedelmäpuita eikä nekään saisi olla liian korkeita.

Minulle alue on äärimmäisen tärkeä ja aion olla siellä niin pitkään kuin pystyn ja siksi minua  kovasti kiinnostaa, voinko jotenkin vaikuttaa alueen kehitykseen. Siksi olin viisi vuotta hallituksessa ja nyt edelleen jatkan aktiivista yhdistyselämää. Yhdistystoiminta on kivaa ja siinä oppii tuntemaan alueen ihmisiä, mikä tekee mummonmökissä majailusta ja puutarhailusta vielä entistkäkin kivempaa.

Syyssunnuntai

Syyysunnuntai tarpoo eteenpäin hitaan raskasmielisesti, kaihoa täynnä.

On märkää. Enää ei voi niin vain istahtaa keinuun-puutarhatuoliin-patiolle. Ennen kuin pöydälle laittaa mitään, se on pyyhittävä. Nurmikko tuskin ehtii kuivua aamukasteesta kun ilta jo kastelee sen uudelleen.  

Syyssunnuntai on täynnä jäähyväisiä. Ai tuokin kukka on rupsahtanut, ja tuo ja tuo ja tuo. Illalla tulee eilistä aikaisemmin pimeä. Kun kello on raahustanut vähän seitemän yli, niin hämärätunnisteiset katuvalot jo kärkkyvät asemissaan: joko syttyisi, joko  - JO!

Syyssynnuntaina juoksee auringon perässä hullun lailla. Koko kesän etsii varjoa ja pakenee tunkeilevaa aurinkoa, nyt siirtää tuolia vartin välein ollakseen juuri siinä kohtaan, johon kaikkein kirkkaimmat säteet osuvat.

Syyssunnuntaina haluaa uppoutua runoihin, synkkiin ja maanisiin.  Leinon "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin / Rotkoni rauhaan, kuin peto kuoleva hiivin" ei tunnu kielikuvalta, vaan todellisuudelta. Tai käteen osuu taas kerran Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, joka niin viiltävästi kuvastaa viimeistä yritystä tarrautua johonkin nuoreen ja eläväiseen ennen kuin kuolo korjaa gondoliinsa.

Syyssunnuntai on odottamista ja katumista. Aika matelee kotilon vauhdilla ja silti se on loppunut ihan kesken. En ehtinyt tänä kesänä kaataa tuota isoa omenapuuta. Kärhöt jäi istuttamatta. Ja vesiaihe - miten taas kului yksi kesä eikä puutarhassani ole vieläkään vesiaihetta?

Kohta pakkaan tavarat ja muutan takaisin kaupunkiin. Vuodet kuluu mutta lähtö ei muutu yhtään helpommaksi.

Prinz Heinrichin tunnustukset

Minä komistus olen Prinz Heinrich ja polveudun vanhasta arvokkaasta syysvuokko-suvusta "Anemone hupehensis". Lapsuuteni vietin ties missä keskieurooppalaisessa tuotantolaitoksessa, joka ei kovasti keskitysleirin hautomosta eronnut. Luojan kiitos, tuli vihdoin minunkin aikana astua seurapiireihin ja hyvän liiton toivossa minut kuljetettiin tänne kauas pohjoiseen keikistelemään ja odottamaan ottajaani Itäkeskuksen Citymarketin Jorin torille.

Siellä kohtasin onneni, oh lucky me! Minna, tuo tarinoiva puutarhuri, ihastui sieviin vehreisiin lehviini ja siihen kiiltävänkoreaan mainoslappuseen, jossa ylistettiin tulevaa kukoistustani. Pääsin kauniiseen siirtolapuutarhaan, tuohon onnelaan maan päällä. Mikä rauha ja harmonia siellä vallitsikaan! Valtiattareni Minna istutti minut hyvään multaan ja huolehti minusta rakkaudella viherpeukoloisilla pikku kätösillään.

Mutta voi, sää ei minua suosinut. Pääsin kasvuun niin myöhään ja sade piiskasi hentoa hipiääni inhottavuuteen asti. Näin emäntäni pettyneet katseet, kun luvatusta loistosta ei näkynyt merkkiäkään. Oi, olin niin surullinen!

Sitten kuulin Minnan kohta muuttavan takaisin kaupunkiin talveksi. Ei kai, eihän, ei hän voi! Ei vielä, en halunnut olla pettymys, halusin täyttää valtiattareni toiveet. Niinpä aloitin mielettömän loppukirin ja kasvoin ja kehitin nuppua pikavauhdilla. Oikein ahmin ja hotkin ja hörpin kaiken valon ja kaikki mahdolliset ravinteet mitä ulottuvillani oli.  

Ja mikä ihaninta: minä onnistuin! Ehdin avata ensimmäisen kukkani ihan syyskuun lopussa. Onnellisena kuuntelin Minnan huokailuja ja loputtomia kehuja herkästä komeudestani ja upeasta väristäni ja lähes läpikuultavista lehdistäni ja...

Nyt olen niin tyytyväinen itseeni ja Minnan kehuihin, että ensi kesänä laitan vielä monta kertaa paremmaksi! Kasvan siihen luvattuun 80 senttiin ja synnytän lukemattomia jälkeläisiä ja vielä uusia ja toisia vielä kauniimpia ja ...

Once more with the feeling

Jos joku on katsonut kalenteria ja luulee, että nyt ois syksy, niin eipäs sittenkään. Monen kasvin mielestä kesä se vain jatkuu ja nyt on kerrassaan hyvä aika ryhtyä ponnistamaan toista kukkasesonkia.

Tulikellukka (Geum coccineum Borisii) on sievä ja värikäs alkukesän koristus. Nyt syyskuussa se teki comebackin, ei toki samalla intensiteetillä, mutta yritystä kumminkin.

Tämän ruusun ostin heinäkuussa ja kuinka koreasti se kukkikaan! Mutta niin lyhköisen ajan, että olin melkeinpä pettynyt. Ehkä se aavisti ajatukseni ja halusi näyttää omaa tsemppihenkeään puhkeamalla uudelleen syyskukkaan.

Suosikkini oranssikeltamo (Pilosella aurantiaca) nosti puskasta kauniin päänsä ja siihen puhkesi uudet aurinkoiset kukat. Ihan sen innoittamana siteeraan nyt kaikille kasveille rohkaisuksi Buffy the Vampire Slayerin vihoviimeisen jakson girlpoweria sijoitettuna kasvimaailmaan: "From now on, every flower in the world who might be a Bloomer, will be a Bloomer. Every flower who could have the power, will have the power. Can stand up, will stand up. Bloomers, every one of us. Make your choice. Are you ready to be strong?"

Sää on kontrollifriikkien masokismia

Tänä kesänä olen ottanut yhden onnistuneen askelen kohti suurempaa vapautta. Olen nimittäin vapautunut säätilan vaikutuksesta.

Ennen aina seurasin säätiedotuksia joko uutisista tai Hesarista tai pahimmillaan jopa netistä. Harmittelin etukäteen jos luvattiin sadetta. Tai jos luvattiin aurinkoa ja tulikin sadetta, oli taas syytä harmitella "Minua on petetty" -tyyliin.

Seuraamalla säätä ja antamalla säälle jonkinlaista tunteisiin vaikuttavaa valtaa, on oman elämänsä kontrollin vapaaehtoista antamista itsensä ulkopuolelle. Ei säälle mitään voi. Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan?

Kun sataa niin sataa. Kun on hirvittävä helle, on hirvittävä helle. So what? Sateella on miljoona kivaa asiaa tehtäväksi, jopa puutarhassa. Silloinhan on parasta kitkeä rikkaruohoja, kun ne irtautuvat suosiolla kosteasta mullasta. Ja entäs se hyydyttävä helle? Silloin on parasta etsiä omppupuun alta varjo ja siemailla tyylikkäästi hyviä jääpalajuomia kirja seuranaan.

Vielä minulla on haastetta siinä, kun ihan koko päivän sataa sataa sataa aamusta iltamyöhään. Vielä jaksan harmitella juoksupäivän siirtymistä huomiselle tai sitä, ettei ole ohikulkijoita, jotka huolisivat omeniani.

Tai mitäpä noista. Huomenna on aivan yhtä hyvä päivä juosta. En katso etukäteen, mitä säätä ne lupaa huomiselle, koska en siihen voi vaikuttaa. Voin täydellisesti vaikuttaa siihen, minkä merkityksen ja painoarvon annan tunteissani ja tekemisisäni kulloisellekin säätilalle.

Säätila on totaalisen turhaa vapaaehtoista masokismia. Free your mind!

Kulahtanutta keltaista

Syksyn trendiväreistä en tiedä, mutta ainakin puutarhassa se on keltainen. Tai oikeammin sateen piiskaama kulahtanut keltainen. Keltaiset kasvit kuitenkin tsemppaavat ahkerammin kuin kollegansa, haalenevina muistoina menneistä aurinkoisista päivistä.

Tämän kesän uutuusostokseni Syyskaunosilmä (Coreopsis verticillata) jaksaa ihmetyttää duracellmaisella kukkimisellaan. Heinäkuun alkupuolella hankittu kasvi se vain kukkia porskuttaa! Aiemmin kesällä vihreän heleä sävy ja  hentoisen herkkä olemus viehättivät, mutta nyt taitaa olla jo bad hair day ihan pysyvästi.

Tässä kaunottaressa (jonka nimeä en nyt löytänyt loistavasta Antti Riikosen Suomalainen perennakäsikirja -opuksesta) piisaa runsautta ja liiallistakin levittäytymishalukkuutta. Musta silmä kertoo mitä tuleman pitää: keltainen hiipuu ja musta valtaa yhä enemmän alaa.

Myös maa-artisokka (Helianthus tuberosus) on täysin uusi tuttavuus puutarhassani. Mukuloita sain kevään taimienvaihtotorilta ja kun nistä nousi vain pari, sain lisätaimia naapurilta. Pituutta piisaa paljon yli minun mittani ja kohta voisi alkaa kaivella netistä reseptejä, keitto on kuulemma jumalaista.

Krassit (Tropaeolum) eivät näin sateisena kesänä ja myöhään istutettuna halunneet kavuta kohti taivaita, vaan jäivät ihan nöpöiksi ja kukkasatokin mitättömäksi. Mutta mieluiten vähän kun ei ollenkaan, eikös?

Tulilatvaa pidetään ihan turhaan huonekasvina, sillä sehän on mitä mainion ja kestävin kesäkukka. Tosin jo näin syyskuun loppupuolella alkaa toukokuussa jo täyttä päätä kukkinut kasvi vähän menettää väriään. Se sallittakoon.

Maailman helpoin kesäkukka samettiruusu  (Tagetes patula) voi sekin joskus tuottaa  pettymyksen. Oliko vika taimissa, loputtomassa sateessa vai minussa, mutta onnistuinpas kerrankin tappamaan samettiruusut ihan alkuunsa. Muutama kukkanen enää jaksaa sinnitelä.
 
Lyhtykoiso (Physalis alkekengi) on oikeasti matala kasvi, mutta nyt se on joutunut marjapuskien sekaan ja valoa saadakseen sen on venyttävä kuin se kuuluisa Jaakon pavunvarsi. 

Jos keltainen on toukokuun vahva väri narsisseissa, tulppaaneissa ja voikukissa, niin syksyllä sama keltainen taas palaa kehiin entistä voitokkaampna voimaa ja energiaa pullollaan. Yellow rules!

Puutarhauunnittelija tuli kylään, osa 2

Osa 1 toukokuulta

Olin ihan unohtanut kirjoittaa, miten puutarhasuunnittelijalta saamani plänit edistyvät. Tässä osa 2, jonka aiheena on vain raha ja raha ja raha.

Viime talvena mietin, mitä puutarhasuunnitelmasta toteuttaisin ja mitä en. Keväällä kysyin vihertyöfirmoilta tarjouksia.

Soitin  minulle suositeltuun firmaan ja sieltä miellyttävä nainen tuli puutarhaani mittailemaan ja kuuntelemaan toiveitani. Kaikki sujui kerrassaan mainiosti. Kunnes he lähettivät hinta-arvion työstään.

Meinasin pyörtyä: se oli 4775 e sisältäen maan kaivuun, ylijäämämassojen poisviennin ja jätemaksut, kahden puun kaadon, yhden kannon poiston, puujätteen poisviemisen ja jätemaksut, mullan toimituksen ja levityksen uudelle istutusalueelle ja orapihlaja-aidalle, antiikkikivien 4,4m2 hankinnan ja asentamisen, istutuslaatikoiden siirron lähistölle, orapihlajataimien hankinnan ja istuttamisen.

Ei tullut noilla hinnoilla kauppoja, ei todellakaan! Eihän se ole tyhmä joka pyytää vaan...

No, orapihlaja-aita mun oli joka tapauksessa istutettava pikimmiten. Olin itse yrittänyt kaivaa rakentamisen jäljiltä kivikovaa savimaata, mutta se oli toivotonta. Pyysin siis uuden tarjouksen n. 4 metrin kaivuulle taimisyvyydeltä, maan poisviemiselle, taimille ja niiden istuttamiselle.

Tarjous tuli: 820 euroa! Olinko vahingossa osunut johonkin vihertyöfirmojen Aston Martiniin, jossa kaikki maksaa hunajaa?

Kuten arvata saattaa, en tarttunut tähänkään jalomieliseen tarjoukseen. Kaivaminen ratkesikin sitten oikein kivasti, kun tuttu mökkiläismies sanoi, että eihän tossa mene kuin vartti ja tarttui lapioon. No meni siinä nyt kuitenkin runsas puoli tuntia kun istutussyvyydeltä oli maata kaivettu.

Tarinan opetus? Kaikki maksaa aina minimissään tuplasti sen kuin olet kuvitellut, vaikka olet jo karsinut toivelistastasi yli puolet pois.

Ilmaisia omenia - ja vielä luomuna

Tasan ei mene onnen lahjat. Eikä varsinkaan omenat.

Siksi Marjiksessa järjestetään syksyisin Omenamarkkinat, joiden juoni menee näin: mökkiläiset lahjoittavat yhdistykselle omenoitaan ja yhdistys järjestää markkinat, jossa niitä myydään omenattomille. Tilanne on win-win-win: mökkiläiset pääsevät eroon edes pienestä osasta loputonta omenasatoa, yhdistys saa rahaa toiminnalleen ja lähialueen ihmiset saavat luomuomenia puoli-ilmaiseksi.

Tänä vuonna Nelosen uutiset oli Marjiksessa tekemässä omenajuttua markkinoilta

Oikeasti omenoista ei tarvitse maksaa senttiäkään, jos vain sattuu asustelemaan siirtolapuutarhan tuntumassa. Ylettömistä omenamääristä nimittäin yritetään päästä eroon keinolla millä hyvänsä ja yksi oivallinen keino on tietenkin antaa niitä kaikille ohikulkijoille. Niinpä usean mökin portin ulkopuolella nököttää jos jonkinlaista astiaa täynnä omenoita kenen tahansa iloksi ja otettavaksi.

Olen äärettömän onnellinen, että töistä tullessa joku on vienyt omenani ja vadista vain pohja paistaa. Omenaongelmani pieneni taas yhden vadillisen verran, kiitos vaan! Ja joku sai maittavia luomu-lähi-omenia piirakoihin, hilloihin, naposteltavaksi tai muuten vaan inhan lääkärin karkottamiseksi.

X-files ja X-factor

Puutarha-aakkosissa ollaan nyt koluttu kohtaan X ja sehän on täysi mysteeri!

Puutarha on aivan täynnä äksiä: tuntemattomia kasveja, eläimiä, marjoja, versoja, ilmiöitä. Vuosien varrella kaikkein kummallisin X oli ekolähiö-kukkapenkissäni kasvanut liukuvärjätty valko-vaaleanpunainen, sormen paksuinen ja korkuinen limainen kasvi. Se olisi voinut lähteä lipettiin koska tahansa, koska jopa sen kuuluminen kasvi- vai eläinkuntaan oli vähän niin kuin arvoitus.

Monituiset kasvit jäävät nimettömiksi arvoituksiksi. Ihmismieli myös toimii niin, että vaikka kesällä muistaisikin kasvin nimen niin seuraavana keväänä ei lapiokaan auta, kun nimi on hautautunut niin syvälle aivopoimujen kätköihin. 

X-filesin lisäksi puutarhassa jyrää myös X-factor. Se jokin tuntematon tekijä, joka saa jotkut kasvit menestymään ja toiset kuihtumaan ilman mitään näkyvää syytä. Joillakin vain on se taito ja karisma ja naapurilla ei sitten mitään, ei vaikka kuinka kastelisi, lannoittaisi ja parantaisi maata.

Sama tietenkin on myös puutarhureilla. Jotkut syntyy viherpeukaloiksi ja jotkut innosta huolimatta poropeukaloiksi. Toki taito kehittyy vuosien myötä, mutta mksi joku onnistuu jo luontaisesti niin paljon paremmin ja toinen ei välttämättä kirjaviisaudellakaan, se jää mysteeriksi.

Ei menny ihan ku Närpiössä

Tarvitaanko tomaatinviljelyyn joku rannikkoruotsalaisten oma kuorolaulugeeni, kun kasvatus ei näköjään onnistu tällaiselta suomea puhuvalta sisämaan kasvatilta? Kahtena vuonna olen yrittänyt ja nyt kyllä saa jäädä. Saisinkohan EU:lta katokorvauksia, kun tomaatteihin urhattu rahamäärä (3 tainta yht. 10  e) oli moninkertainen verrattuna huikeaan kahden tomaatin satoon?

Torilla kirsikkatomaatin taimia ostaessani minulle neuvottiin ummet ja lammet siitä, että pitääkö varkaat nyppiä pois vaiko eikö. Ei ehditty siihen ongelmaan asti tänä kesänä, ei ollenkaan. Tai että latvus pitää tietyn pituusmitan, oisko ollu 1,5 metriä, jälkeen katkaista. Hah, unta vain sellaiset pituuskasvut.

Ensi vuonna heittäydyn kevytmieliseksi ja siirryn tomaatin hyötyviljelystä kärhöjen hupiviljelyyn. Dolce far niente, se on köynnösviljelyni tulevaisuuden teema!

Metsäkukkia

Tämä kesä Marjiksessa on ollut entistäkin täydellisempi, eikä suinkaan puutarhan ansiosta. Karkasin puutarhan porttien ulkopuolelle ja elin koko kesän lähimetsässä kuin Henry Thoreau konsanaan.

Aloitin säännöllisen joka-toinen-päivä juoksemisen toukokuussa piskusessa metsässäni, joka rajoittuu Marjikseen, Roihuvuoreen ja Itäväylään. Olen metsänomistajan tytär ja tiedän isästäni, kuinka tärkeä ja suuren onnen ja hyvinvoinnin lähde metsä voi ihmiselle olla. Mutta vasta nyt koin metsän parantavan voiman henkilökohtaisesti.

Keväällä puihin kasvoi lehdet ja ikivihreät kollegat saivat uusia freesejä sävyjä seurakseen. Linnut lauloivat kuin humaltuneet runoilijat, flirttailivat ja kosivat kilpaa. Äitienpäivän tienoilla metsä peittyi valkovuokkoihin ja toukokuun lopussa kielojen tuoksu suorastaan pökerrytti. Tuomet loistivat iltahämärässä.

Kesäkuussa vihreän eri sävyjä oli jo mahdoton laskea. Ja heinäkuu, oi heinäkuu, se räväytti koko metsän kukkamereksi! Miten en alavutelaisena mäntymetsien kasvattina ollut osannut ajatella metsää kukkivana? Enhän edes tunnistanut moisen kangasmetsän kaunottaria! Joku näytti angervolta, joku kärsämöltä, joku piiskulta...

Nyt pihlajanmarjat hehkuvat oransseina ja koivuihin on tullut ensimmäisiä keltaisia sävyjä. Shortsit ja toppi on täytynyt vaihtaa juoksutrikoisiin ja takkiin.

Metsä antaa mielelle rauhaa + ruumiille ja hengelle energiaa. Se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se auttaa hyväksymään elämän jatkuvan muutoksen ja näkemään asiat toisestakin vinkkelistä. Metsä on tietoista läsnäoloa ja jatkuvaa meditaatioharjoitusta.

  

Miksi ihmisen on pitänyt kehittää puutarha, kun kaikki ihanuus on jo valmiina lähimmässä metsässä?

Ja vadelman hinta on...

Kesän alussa lupasin laskea tarkalleen, paljonko puutarhavadelman kilohinta on. Monet puutarhamarjat, esim. herukat, ovat kerrassaan ilmaisia: sen kun menee puskaan, poimii ja pakastaa. Mutta vadelma on orjapiiskuri ja vanginvartija, mihinkään et lähde vadelma-aikana, kun puskat pukkaa punaposkista pulskaa marjaa jatkuvalla syötöllä.

Vadelmaindeksi lasketaan näin: kirjataan ylös kaikki hoitoon, poimimiseen ja marjojen pakastuspusseihin saattamiseen kulunut aika, annetaan ajalle hinta ja jaetaan se satomäärällä.

Vadelmia poimin 14.7.-12.8 välisenä aikana yhteensä 30 kiloa. Aikaa poimimiseen + marjojen laittamiseen annospakastepusseihin kului yhteensä 32 tuntia.

Vadelma on kaksivuotinen kasvi mikä tarkoittaa, että kaikki satoa tuottaneet oksat on katkottava ja haketettava. Tähän meni aikaa 5 tuntia.

Rikkaruohojen elämä on pelkkää jytkyä toisensa jälkeen. Raivasin vadelmapenkkini kaksi kertaa kunnolla, aikaa kului 7 tuntia. Vadelmapenkkiin laitettiin uudet sivulaidat  2 tunnissa. Talven pahoinpitelemien tukinarujen virittämiseen meni aikaa noin 1 h.

Mitähän sitten antaisin itselleni tuntipalkaksi? Leikitään, että olen nuori kesätyöläinen, jolle maksetaan minimipalkkaa. Mutta googlettaessa selviää, että eihän Suomessa olekaan virallista minimipalkkaa! No, heitetään hatusta vaikka 10 € tunnilta, joka käsittääkseni on esim. nuorien kahvilatyöläisten sopupalkka.

Tä-däm, puutarhavadelmakilon hinta on:

Puskien hoitotyöt ja rikkaruohot ja vadelmien poimimiseen kulutettu yhteisaika 47 h.. Tälle ajalle annetaan tuntipalkaksi 10 euroa eli yhteensä 470 euroa. Tämä summa jaetaan vadelmasaaliilla eli 30 kilolla. Vadelmakilon hinta omassa puutarhassa on siis 15,6 euroa!!!

Vertailun vuoksi katsoin sekä Citymarketissa että Hakaniemen torilla vadelman hintaa. Cittari myi kasvihuonevadelmaa (mitä lieneekään) 250 g / 4 € eli 16 euroa kilo. Torilla hinta oli pikkurasioissa sama, paitsi että 2,5 kiloa sai paljousalennuksella 33 €.

Ja mikähän oli tarinan opetus? Parasta vain nauttia omasta puutarhastansa ja puuhastelusta ilman hintalappuja. Marjis on elämää, jossa välillä on ikäviäkin asioita, kuten nyt vaikka vadelmavankeus, eikä sille mitään voi. MOT.

Chez Minna ja Otto

Ihka ohut keittokirjani "Chez Minna ja Otto"  esittelee taas vuosittaisen kesäkeittiöherkun. Kasvatin pitkästä aikaa pinaattia ja muistin tehdä vanhaa suosikkiani pinaattimuhennosta, joka on kerrassaan mainiota uusien perunoiden kanssa.

Pinaattimuhennos on ulkonäkönsä ja rakenteensa puolesta jotensakin vanhanaikainen ruoka, vai tuntuuko se vain tällaisesta ei-kokkaajasta siltä, koska siinä käytetään maitoa ja jauhoja?

No, resepti menee suurin piirtein näin:

Haetaan pinaatti kasvimaalta ja ryöpätään sitä n. 5 minuuttia. (Keitinvesi heitetään kiveyksille rikkaruohojen tuhoamiseksi.) Sillä aikaa haetaan pellolta sipulit ja pilputaan pieneksi. Sipulia haudutetaan luomuvoissa. Vähäsen vehnäjauhoja suurustetaan ruokakermassa. Sipulin joukkoon lisätään pinaatti ja hetken päästä suuruste. Sekoitellaan ja ihmetellään ja heitetään joukkoon suolaa, pippuria ja mikä tärkeintä – muskottipähkinää!

Sitten pistellään herkku poskeen uusien perunoiden ja salaatin kera ja nautitaan kesästä. 

Hmmm, pitäskö munkin joskus osallistua ravintolapäivään ja tarjota omia Marjis-herkkujani: kesäkurpitsakeittoa, feikkipestoa, uusia perunoita ja pinaattimuhennosta ja sit jälkkäriksi marjapiirakkaa ja vielä lähtijäisiksi kirsikoita rommiruukussa?

Vanhoja viidakon sanontoja

Kyllä puutarhakasvit ovat ihmeellisiä. Joku voisi jopa luulla, että kasvi esimerkiksi tarvitsisi multaa, mutta ehei, se on pelkkää liitoittelua ja huhupuhetta, tuleehan kasvit toimeen ilman multaakin. Sen todistaa tämä innokas Malva (Malva), joka kotona Alavudella kukoistaa pergolassa betonin ja tiililaattojen välissä sillä pikku-pikkuriikkisellä hiekkamäärällä, jonka muurahaiset (!) ovat rakoseen kantaneet.

Toinen esimerkki kasvien supervoimista on Marjiksesta, jossa keskelle nurmikkoani päätti tänä kesänä kasvaa Sinipiikkiputki (Eryngium planum). Ajan nurmikon kerran viikossa sellaisella kätevällä kaurapuurokäyttöisellä vekottimella, mutta hittojakos sinipiikkiputki siitä piittaa. Juoni menee näin: ajan koneella kasvin yli, kasvi taittuu, mutta nostaa välittömästi päänsä taas ylös ennenkuin ruohonleikkuri kerkee edes sanoa "No voihan himputti!". 

 

Eli jos nyt haluaisi analogisesti ottaa esimerkkiä kasvien elämäntaistelusta, niin tässä tapauksessa tulee ihan ekana mieleen vaikka nämä vanhat viidakon sanonnat:

- Viisas taipuu vaan ei taitu. 

- Olosuhteet eivät muovaa meitä vaan me muovaamme olosuhteet.

Kesis vai perenna - päätä jo!

Ymmärrän, että joillakin ihmisillä on vaikeuksia laittaa rasti ruutuun, kun pitää valita kohdista mies tai nainen. Mutta tuntuu sitä tapahtuvan florankin parissa: jotkut eivät kerta kaikkiaan osaa päättää, ovatko ne kesäkukkia vai perennoja.

Esimerkiksi kesäneilikka  (Dianthus Barbatus). Eikö jo nimestä voisi päätellä, että kyseessä on iloluontoinen kesäkukka, joka kukkii koko kesän taukoamatta ja sitten kuukahtaa hyvin ansaittuun kuolonuneen? Näin olin uskonut vuosikaudet, kunnes viime vuoden keväällä huomasin vanhan poisrepimättömän kesäneilikan olevankin hyväkuntoinen ja vehreä. Jätin sen kukkapenkkiin ja kuinkas ollakaan: sehän otti ja kukki! 

Nyt tämä kesäneilikka ilahduttaa minua jo kolmatta kesää peräkkäin. Tietolähteiden mukaan ne "voivat talvehtia suotuisina talvina". Ja millaisiahan "suotuisia" talvia meillä on nyt ollut? Kaksi järjettömän kylmää talvea ja viime talvenakin lunta enemmän kuin lääkäri määrää ja lumilapio kestää.

Ja sitten toinen esimerkki, ikuinen suosikkini kaunokainen (Bellis).

Kaunokainen on siis ehdottomasti perenna, mutta sen käytös on kesäkukkamaisen kevytmielistä. Siis jos se sattuu kasvamaan nurmikolla ja silloinhan se joutuu vähän väliä ruohonleikkurin giljotiiniin. Mutta ennen seuraavaa leikkuukertaa se on taas innolla kehittänyt uudet kukat leikattavaksi! Masokistiaineista?

Jos Bellis taas kasvaa kukkapenkissä, niin se käyttäytyy kuin perenna tai entisaikojen valtion virkamies (ei toki nykyisin, ymmärtääkseni valtiolla ja kunnilla on jo lähes yhtä kurjat oltavat kuin yksityisellä sektorilla). Eli yhdet kukat ja sitten on sen kesän työt tehty ja voikin rauhassa huilia.

Salaattitorni

Ylös ylös kurkottaa, kohti tähtiä tähystää. Salaatti nimittäin.

Kun lehtisalaattia noukkii syötäväksi aina uloimmat lehdet ensin, niin loppukesästä salaatin evoluutiogeenit ovatkin päässeet näyttämään todellisen luontonsa. Hassukainen salaatti nimittäin kapeutuu ja kasvattaa korkeutta. 

Aiemmin lähes pyöreät lehdet ovat muuttuneet suorakaitaleen muotoisiksi pitkulaisiksi suikaleiksi. Lehdet kumpuavat salaattikerän keskelle kasvaneesta varresta, joka on niin vahva, että kohta Jaakkokin voisi kavuta sitä pitkin yläilmoihin.

Mutta mitäs tuosta - ulkonäkömuutoksistaan huolimatta salaatti on edelleen yhtä hyvää ja maittavaa kuin ennenkin. Oikeastihan salaatin pitäisi alusta asti kasvaa tällä tavalla, sillä se olisi tilankäytöllisestikin järkevää. Ja tornimaisuus olisi ah niin trendikästä ja suuren maailman tyylistä, tai no ainakin Jätkäsaaren ja Keski-Pasilan kaupunkisuunnittelijoiden mielestä.