Väärennetty herkku

Jos saisin auringonpistoksen ja julkaisisin keittokirjan "Chez Minna&Otto", niin teos olisi  ohuttakin ohuempi, mutta sen harvat reseptit sitäkin maittavampia. Kuten tämäkin ruokalaji, jonka kaikki kolme perusainesosaa olen vaihtanut ja silti lopputolos on nami-nami. 

Normaalisti pesto tehdään basilikasta. Mutta basilikahan mulla Marjiksessa ei selviä ilman kasvihuonetta, joten raaka-aineeksi on valittava jotakin muuta runsaasti rönsyilevää. Kuten minttua – sitä piisaa niin älyttömästi, että aina kun revin taimia irti ja heitän kompostiin, sieltä tulee  joka avauskerralla ihana mintun tuoksahdus.

Sitten pestoon käytetään parmesaanijuustoa, jonka olen vaihtanut mustaan emmentaalia. 

Koska ruoassa pitää olla sekä makua että rakennetta, olen vaihtanut kolmannen perusraaka-aineen pinjansiemenet mantelirouheeksi, koska alkuperäisissä pinjansiemenissähän ei ole ei makua eikä rakennetta.

Minttupeston teko käy näin helposti: poimitaan runsaskätisesti minttua ja pilpotaan sitä jo vähän valmiiksi, lykätään minttu tehosekoittimeen oliiviöljyn, emmentalraasteen ja mantelirouheen kanssa, haetaan kasvimaalta vähän valkosipulia mausteeksi ja sitten vain wrum-wrum. Pesto on itsessään niin hyvää, että se kantaa syödä mauttomien lisäkkeiden, kuten juuri vesikeksien kanssa. Nam!

Punainen heinäkuu

Punainen on energian, veren, hehkun ja tuskan väri. Voiton väri. Kapinan väri. Kaikkea sitä se on myös puutarhan heinäkuussa.

Heinäkuussa näen pelkkää punaista, koska puutarhani on täynnä punaisia marjoja. Olen vadelmaorjana ja poimin niitä monta tuntia joka toinen päivä saaden käsivarteni täyteen raapimisjälkiä ja joskus jopa verta. Punainen on täynnä aggressiota ja kapinaa, ihan kuin minun vadelman poimiminenkin. Rakastan ja vihaan yhtä aikaa.

Punainen on voiman väri. Heinäkuussa puutarha näyttää todellisen voimansa, vaalimenestyksensä ja massojen tuen. Punainen jyrää valtavalla volyymillä jättäen hälytysvärillään muut varjoon.

Punainen herättää huomiota ja huutaa ympäristöön ”Huomaa minut”. Kiitos kiitos, huomaan kyllä, enhän voi olla näkemättä räikeää esiintuloasi.

Olisiko punainen myös itsensä löytämisen ja ilmaisemisen symboli? Heinäkuussa puutarha on jo ehtinyt suomalaisen kesän ja kasvukauden alkuiltaan ­- keski-ikään tai ainakin ruuhkavuosien lopulle. Ulkopuolisia virikkeitä kuten pölyttäjiä ei enää paljon etsiskellä vaan nyt nautitaan omasta täydestä kukinnosta ja hyvin menestyvistä jälkeläisistä, kuten onnistuneesta marjasadosta.

Punainen on käskemisen väri. Liikennevaloissa se sanoo, että älä etene; puutarhassa, että poimi minut nyt heti tällä sekunnilla. Ehkä se liittyy myös jakamiseen ja kommunismin perimmäiseen ideologiaan. Punaisia marjoja tulee niin paljon, ettei niitä voi syödä yksin vaan veljellisesi jakaa, jakaa, jakaa… Sanotaanhan raamatussakin, että iloista antajaa jumala rakastaa. Väristä ei kyllä raamatussa puhuta mitään...

Tänä vuonna sain ekan kerran kunnolla kirsikoita. Jännittävä uusi elämys.

Punaiset viinimarjat on suojattu rastasverkoilla. 

Värimintulla on vähän bad hair day...

Liljojen punapäällikkö.

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu ja ruusu on Europanea.

Saksalaisten hääyö tiibetiläisittäin

Tiibetiläiseen viiteen riittiin kuuluu se, että päivittäin pyöritään dervissimäisesti myötäpäivää ympäri ja ympäri ja ympäri ja se kuulemmaa tasapainottaa ihmistä ja lisää kehotietoisuutta. Mutta entäs kun sitä tekee kerran viikossa puutarhassa kolisevan koneen kanssa tunnin kerrallaan?  Mitähän ihmeen iloa siitä keksisi muuta kuin sen, että ruohon leikkuu on nopein ja helpoin face lift, joka saa puutarhan näyttämään tosi hyvältä ja hoideltulta.

Saakohan tän sanoa ääneen, mutta näin se kuitenkin on: Ruohon leikkuu on tylsää. Siinä ei voi edes samalla kuunnella Yle Puhetta ja sivistää itseään, kuten voikukkia raivatessa tai vadelmia poimiessa.

Mistä uutta hehkua väljähtyneeseen ruohonleikkuusuhteeseeni? Olen aloittanut leikkaamisen eri kohdasta kuin ennen. Olen ajanutkin eri suuntaan kuin ennen. En ole ajanut ympyrää, vaan ylös-alas-ylös-alas. En ajakaan koko nurmikkoa kerralla, vaan kone on jatkuvasti esillä ja siihen voi tarttua vaikka vain hetkeksi kerrallaan.

Olen ajaessani kerrannut Pohjanmaan jokia (pyhä, kala, siika…), Raamatun kirjeitä (room-ko-ka-essil…), saksalaista hääyötä (an, auf, hinter…), englannin epäsäännöllisiä verbejä, äitini sisaruksia ikäjärjestyksessä (Toivo, Tellervo, Annikki…), olen kehitellyt omia K/S-tarinoita, muistellut tv-sarjojen henkilöitä vuosien takaa (Merilinjan Danielia ei voita lähes muut kuin James Kirk)…

Olen lohdutellut itseäni, kuinka monta kaloria tässäkin tunnin työntämisessä häviää vyötäröltäni ja että saan tehdä liikuntaharjoituksen ulkona omassa puutarhassani ja aivan maksutta. Olen jopa harkinnut jalkapainojen ostamista, jotta harjoituksesta tulisi vielä tehokkaampi. Mutta tulisiko siitä myös ankeampi, olisin kuin vankilan pihalla pallo jalassa kävelemässä ympyrää?

Olen ajatellut ruohonleikkuutakin kärsivällisyysharjoituksena, kuten astangajoogan kymmentä aurinkotervehdystä. Mitään ihanaa ei saa, ennen kuin on ensin kärsinyt. Ikävä kyllä tallainen luterilainen työmoraali pitää enemmän kuin täydellisesti paikkaansa puutarhatyössä, vaikka omassa elämässäni alan kyllä kallistua siihen suuntaa, ettei onnea tarvitse ansaita, vaan se vaan on.

Ruoho on aina leikattava eikä ole mitään uutta auringon alla ja siimaleikkurin kolina on kuin kärpäsen surinaa korvissani. Show must go on.

Raspberry Rebel eli Vadelmakapinallinen

Joka kesä olen pari kolme viikkoa vadelmavankina Marjiksessa. Vadelmat määräävät elämääni ja tekemisiäni ja menemisiäni ja ajatuksiani. Tämä on silkkaa puutarhakidutusta! Onkohan olemassa puutarha-Amnestyä? Jos kerran puutarhatonttujakin vapautetaan takaisin luontoon, niin miksei sitten puutarhureitakin?

Henkis-fyysinen vadelmavankila syntyy näin: Vadelmat kypsyvät, niitä on poimittava joka toinen päivä, huippusesongin aikana keräämiseen kuluu yli kolme tuntia, sitten vadelmat on pakattava rasioihin ja ne on pakko heti viedä kaupunkiin pakkaseen.

Tänä kesänä olen yrittänyt katkaista kahleitani ja kapinoinut. Kumpi mun elämästä oikein määrää, minä vai vadelmat?

Olen viivyttänyt poimintaa kolmanteen päivään (ei hyvä, monet ehtii jo ylikypsäksi). Olen pakannut vadelmat rasioiden sijasta pusseihin (muussaantuvat rumemman näköisiksi). Olen pakastanut vadelmat mökkipakastimeeni ja vien marjat kaupunkiin vain joka toisen keruukerran jälkeen (ei hyvä, koska pakastetut marjat joutuvat olemaan puolisen tuntia lämpimällä matkalla). 

Koen yhtäaikaista syyllisyyttä ja vapautta. Tunnen itseni epäkelvoksi puutarhuriksi, joka ei hoida sadonkorjuuvelvollisuuksiaan kellon kaltaisella täsmällisyydellä. Samalla olen onnellisempi saadessani itsekin päättää elämästäni, enkä vain kellokorttimaisella asenteella ole puutarhani orja.

Ehkä tämä kapinallisuus jo ensi vuonna helpottaa, kun nyt harjoittelen ahkerasti. Tänään muuten poimin vadelmia  2,5 kiloa ja aikaa kului 2,5 tuntia. Vadelmavene hoi, mahtuisiko yksi pakolainen kyytiin?

Wiher-Omena-Winkki

Puutarhassani on peräti viisi omenapuuta, mikä on tietenkin aivan liikaa. Omenista eroon pääseminen on taidetta, johon tarvitaan paljon omenapuittomia työkavereita, Marjiksen ohikulkijoita, iso komposti ja loputon varasto pienempitehoisia metkuja.

Omenapuistani Paratiisi on kaunis kukkiessaan, tarpeellinen tuomaan varjoa patiolle ja talvella siihen laitetaan ulkovalot. Sen omenat vaan on kerrassaan kelvottomia, joten niiden tie vie suoraan puun alta kompostiin. Mutta jo parin vuoden ajan olen vetänyt mutkat suoriksi ja Wiher-Winkkini kuuluukin näin: 

Omenien on turha antaa kasvaa isoiksi viemään tilaa kompostista, vaan ne on parasta poimia oliivin kokoisena ja heittää ne jo silloin kompostin syövereihin. 

Winkkinen saattaa kuulostaa äärimmäiseltä tuhlaukselta, mutta ei se sitä ole, vaan kyseessä on rationaalinen ajan ja vaivan säästö ja järkevä tilan käyttö. Ei omenat tästä maailmasta lopu, eikä Marjiksesta, eikä Suomestakaan. Ja omenahan johdatti meidät synnin tielle ja Aatamin aikoina, joten kompostiin vaan kaikki turhat omenan poikaset. 

Isän tähti

Puutarhatarinoiden toimitus on ollut kesälomalla kotona Etelä-Pohjanmaalla ja senpä takia esittelyvuorossa ei olekaan  Marjiksen tähti vaan Alavuden ja isän ja äitin tähti (joka olen tietysti minä ;-)).  Heti seuraava tähti onkin sitten puutarhamme paraatipaikalla pasteeraava ruusupenkki. Ylväänä kruunustaan hallitsee Queen Elizabeth ja Europeanat ovat toinen toistaan kukoistavampi kunniakaarti.

 Isä hoitaa ja hellii ruusupenkkiään paremmin kuin minä ikinä. Pari viikkoa sitten isä kysyi puhelimessa, oliko mun ruusuissa kirvoja. Kirvoja??? Kuuluuko puutarhurin velvollisuuksiini konttia ruusupenkissä ja jahdata kirvoja??? En tiedä tänä päivänäkään, onko ruusuissani kirvoja, mutta tiedän, että isälläpäs ei enää ole. Niitä on ruiskutettu kirvakarkottajalla kahdesti, viikon välein, juuri kuten ruusulääkäri määrää.

Isä tukee heikkoja ruusuja, jotka eivät jaksa pysyä pystyssä. Isä kastelee ruusut säännöllisesti ja tarkkailee mullan kosteutta.  Isä antaa kesällä ruusuravinteita, elokuussa syyslannoitetta ja keväällä kevätlannoitetta. Syksyllä tai keväällä isä leikkaa ruusut oikean mittaisiksi. Talveksi isä suojaa ruusut, jos tarpeen. Viikon aikana olen nähnyt äitin yhdesti kykkivän Europeana-penkissä nyppimässä rikkaruohoja ja olen kahdesti kuullut isän haranneen tätä samaista penkkiä. 

Mulla on vielä paljon oppimista ruusujen hoidosta enkä ole ollenkaan aikuisten oikeesti saletti, riittääkö siihen yksi elämä.

Europeana on voimakas ja ryhdikäs epeli, ruusujen aatelia. Se kukkii tästä heinäkuun alusta ihan lumen tuloon saakka. Kerrottu kukka on aito ja oikea ruusunpunainen, aavistuksen siniseen vivahtava. Kukinto säilyttää vielä ryytyessäänkin arvokkuutensa ja aristokraattisen upeasti se rypistyy ja harventuu ja tiputtelee tuoksuvat lehtensä.

Äitin ja isän ja mun lempiruusuksi Europeana tuli jo vuonna -76 kun Alavuden talomme on rakennettu. Siihen aikaan erittäin harvinainen ja jumalattoman kallis  puutarhasuunnittelija määräsi juuri tämän lajikkeen olohuoneen näköalaikkunan alle.  Olipas fiksu tyyppi, sille voisi lähettää vaikka ruusuja!

PS. Lomaileva Puutarhatarinat kärsii nyt loputtomista nettiongelmista, joten pahoittelut päivitysten vähäisyydestä.