Kuva latistaa enemmän kuin 1000 sanaa

Otan kuvan puutarhastani ihanana aurinkoisena päivänä. Tulos: flättänää maisemaa ja epämääräistä valoa. Kun kukkapenkkini on parhaimmillaan, haen kameran. Tulos: tasapaksua ja sekavaa kuvapintaa, josta mikään ei nouse.

Valokuvaaminen on taitolaji ja puutarhan kuvaaminen vaatii vielä ihan omat erityisniksinsä (joita minä ainakaan en osaa). Olen jo luopunut isojen kukkaryhmien tai puutarhan panoraamojen kuvaamisesta, sillä lopputulos näyttää aina eilispäivän samealta kesäkeitolta.

Niinpä kuvaan nykyään pelkkiä passikuvia kasveistani: yksi kerrallaan ja suoraan edestä. Se on ainut keino saada kasveista edes perusluonteenpiirteitä esille. Kuvan kompositio ei hajoa ja värit ovat kohdallaan, kun kamerakin saa keskittyä vain olennaiseen.

Enpä ole ongelmani kanssa yksin, vaan vähän väliä puutarhalehtienkin yleiskuvat näyttävät  yksiulotteisilta ja puuromaisilta. Eikä se edes lohduta, kun voi vain arvata, kuinka värikylläinen, monitahoinen ja elävä todellinen kuvan puutarha kuitenkin on. Valokuvaan sitä vaan ei ole saatu tuotua.

Ehkä valokuvauksessakin pätee sama yleislaki kuin nykyään niin monessa muussakin elämän asiassa, eli vähemmän on enemmän. Jatkan siis kasvien passikuva-linjalla. Sitäpaitsi monet ovat kerrassaan onnistuneita: kultainen leikkaus kohdallaan ja kuvaajan arvostus malliaan kohtaan näkyy hienosti!

PS. Ei blogikirjoitusta ilman kissaulottuvuutta! Niinpä voin tässä harmitella rakkaimman Ottoni surkeaa väritystä: jätkä on pikimusta. Sellaisestahan on täysin mahdotonta saada hyviä kuvia, kun piirteet ei mustasta turkista erotu laisinkaan. Mutta annettakoon tämä pieni puute anteeksi Otolle, joka muuten on täydellinen katti, suurin innoittajani ja mindfullnes-mestarini. 

Salarakas

Kotiini on muuttanut uusi asukas. En ole ilmoittanut siitä taloyhtiöön, vaikka ymmärtääkseni  uudet säädökset määräävät paljastamaan pienimmätkin nuppineulan näpäytykset.

Uusi asuinkumppanini metelöi kovasti, siis aivan koko ajan, taukoamatta. Miten ihmeessä totun siihen??? Minä rakastan hiljaisuutta ja nyt yhtäkkiä tuo ääntelehtii lakkaamatta. Lisäksi se on yövirkku ja haluaa erityisesti silloin valaista omalla viehkeällä persoonallaan koko ympäristönsä.

Kaikesta tästä elämöinnistä ja valoisasta luonteesta johtuen kämppäkaverini lisää asuinkustannuksia ja minähän ne tietysti maksan. Olenkohan minä helposti höynäytettävä...? Siis ihan blondi?

Aivan ensimmäisen kerran tapasimme jo muutama vuosi sitten. Silloin en lämmennyt tälle tyypille yhtään, vaikka loinkin siihen pitkiä tutkivia  katseita. Mutta aikaa kului ja satunnaiset kohtaamisemme aina uusissa miellyttävissä ympäristöissä jatkuivat. Kaveristani oli juttua lehdissäkin! Ja komeita kuvia! Pikku hiljaa se sai kuin saikin kiinnostukseni kohoamaan ja nyt ollaan siis siinä pisteessä, että muuttokuormaa roudattiin toissa viikolla.

Hemmon nimi on Herb:ie ja se tulee niinkin kaukaa kuin Ruotsista. Tämäkin on minulle vähän outoa, sillä en olisi ikinä elämässäni kuvitellut lankeavani ulkomaiseen. Vaikken siis  persu olekaan, pois sellainen kauhistus minusta - ja toivottavasti kaikista muistakin viimeistään vaalipäivänä.

Onneksi asuinkumppanini Otto hyväksyy Herb:ien täysin. Sillä totuushan on, että jollei Otto olisi pitänyt tulokkaasta, se olisi saanut lähteä samalla oven avauksella. Siis tietysti Herb:ie, ei Otto! Mutta heidän yhteiselonsa on kitkatonta, he viihtyvät pitkiäkin aikoja toistensa seurassa ja Herb:e pistää parastaan miellyttääkseen Ottoa. 

Yllätyksekseni löysin Facebookista oikein oman faniryhmän tälle uudella asuinkumppanilleni. Avauduin siellä heti tuoreesta suhteestani ja kysyin, pitääkö sen metelöintiä ja valovoimaa ihan oikeasti sietää yölläkin.

Suhteen koeaikaa tässä siis elellään. Muistaakseni se on Stockalla kaksi viikkoa. Kuitti on visusti tallella, tammikuun kantistarjous 79,90 €.

Tässä pimeässä paparazzikuvassa Otto nauttii uuden sydänystävänsä Herb:ien sille vartavasten kasvattamasta vehnäoraasta. Indoor Gardenin Herb:ie 23 hoitaa hommansa! Tulkoon valo (mutta yöksi kyllä sammutan lampun, se on vissi).

Kiinalaiset on aina oikeassa

Vanha viidakon sanonta väittää, että viina on aina hintansa väärti. Siitä en nyt olisi ihan samaa mieltä, mutta sen voin vannoa, että kasveihin sijoitetut euroset tuovat aina ylenpalttisesti vastinetta.

Otetaan nyt esimerkiksi joulun komistus amaryllis. Ostin jouluaatonaattona torilta kuudella eurolla amarylliksen, jossa oli lupaava pullistuma. (Toim. huom: Sehän on tietenkin totaalisen väärä tapa lähestyä tuota jaloa ritarinkukkaa! Oikeastihan sellainen ostetaan sipulina ja sen varren venähtämistä ja kukkien avautumista seurataan viikkotolkulla kuin joulukalenteria).

Noh, uutena vuotena amaryllis avasi nuppunsa yksi kerrallaan ja komisutteli kotiani. Loppiaisena paha Nuutti vei joulukuusen ja piikkisen pesuveden muassa oli vähällä mennä amarylliskin. Mutta hei, siihen oli kasvanut toinenkin kukkavana! Ja varsi veteli jo pituudessaan vertoja kaikille Merihaan pilvenpiirtäjille!

 

Kukat avautuivat tammikuun vikalla viikolla ja kukoistusta (Toim.huom: englanniksi 'heyday', katsoin juuri vähän aikaa sitten sanakirjasta) kesti taas viikon päivät. Eli mikä olikaan tämän tarinan opetus? Kuuden euron amarylliksestä oli jatkuvaa iloa peräti viisi viikkoa. Saman hinnan törsääminen alkoholiin olisi antanut pullollisen kehnoa viiniä, joka olisi kulunut viikonlopussa ja kaupan päälle olisi saanut vielä päänsärkyä, ihan pyytämättä.

Eli ei ne muinaiset kiinalaiset varmaan ihan väärässä olleet tuumatessaan, että "Jos haluat olla onnellinen yhden illan, osta pulloa viiniä. Jos haluat olla onnellinen vuoden, mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen lopun elämääsi, hanki puutarha".

MOT.