torstai 28. lokakuuta 2010

Tunnustan eläneeni 7 kertaa

Sain lukijaltani Päiviltä Beautiful Blogger -tunnustuksen jo jonkin aikaa sitten ja olen siitä hyvin otettu. Blogitunnustuksen ohjeissa oli, että sen myötä pitää kertoa itsestään 7 asiaa, joita muut eivät tiedä ja lisäksi tunnustus pitää antaa 7 muulle blogille. Ehdot ovat rankat! Yritän aloittaa tunnustuksista ja pitäydyn jotakuinkin blogini aiheissa eli puutarhassa, kissoissa ja kirjoissa.

Jos tulen juhlista sudenhetkenä kotiin, saatan mennä ripsivärit silmissä nukkumaan. Tässäkin ilmenee elämäni prioriteetit: kerran vuosia sitten tulin aamuyöstä kotiin ja siivosin kissavessan ja menin nukkumaan. Hetken päästä heräsin ja ajattelin, että kauheeta, kissavessa on siivoamatta ja niin nousin ylös siivoamaan sitä. Aamulla huomasin, että meikit oli jäänyt pesemättä mutta kissavessa siistitty kahdesti! Toinen esimerkki priorisoinnista tapahtui kerran kaupan kassalla kun korttini oli mennyt umpeen. Jätin omat tavarani kauppaan, mutta riivin taskuistani vihoviimeiset sentit saadakseni kissalle murkinaa.

Tunnustan, etten ole lukenut loppuun Joycen Odysseusta, vaikka tuplasti olen yrittänyt. Kilven Alastalon salia en edes omista.

Tunnustan eläneeni niin livenä, kuvitelmissa, unissa, välillisesti kuin tässä ja muissakin rinnakkaistodellisuuksissa. Mikä on totta ja mikä unta, kas siinäpä kysymys. (Liittyy myös haluuni oppia näkemään selkounia.)

Tunnustan rakastavani Jane Austenia kaikissa muodoissaan: kirjoina, äänikirjoina, suomeksi, englanniksi, sarjoina ja elokuvina. Kaikki käy. BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan katson kerran vuodessa ja joka sekunti on suklaaseen verrattavaa täyteläistä nautintoa. Tuo viktoriaanisen ajan ilmapiirissä räpiköinti vetoaa romantiikan kaipuuseeni: sadussa käy hyvin ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun asti. (Paitsi ei ehkä Lydia ja Mr. Wickham, joiden kohtalosta pitäisi kirjoittaa oma kirja. Uskon Lydian opportunistiseen elämäniloon, hän nousee mistä alhosta tahansa!).

Tunnustan, että puutarhanhoito on välillä ihan syvältä! Inhoan esimerkiksi voikukkia yli kaiken ja niiden kitkemiseen käytetty aika on totaalisesti hukkaan heitettyä!

Tunnustan haluavani pizzaa säännöllisen epäsäännöllisesti, vaikkei se koulutetun fiksun nykynaisen pirtaan sovikaan. Ilman Mäkkärikemaa voisin elää loppuikäni, mutta jos kaikki pizza katoaisi maailmasta, niin viimeistään kahden kuukauden päästä minun olisi sitä aivan julmettu ikävä.

Yhtä seikkaa en kuitenkaan kehtaa tunnustaa edes tässä. Se on eräs tv-sarja, jota seuraan suurella halulla vuodesta toiseen. Kesätauot ovat kamalia! Sarjan käsikirjoitus on uskomaton: miten niin vähällä väellä ja aina samoja parisuhteita ensin lopettamalla ja kohta uudestaan henkiin herättämällä saadaan aikaan niin koukuttavaa draamaa! Varmaan kaikki addiktiotkin on jo käyty läpi ja kaikki mahdolliset parinmuodostuskuviot iästä riippumatta. Me likes!

maanantai 25. lokakuuta 2010

M niin kuin Marjis

Minun elämässäni on vain kaksi puutarhaa. Ensimmäinen on äidin ja isän luona kotona Alavudella, iso, kaunis ja runsas. Siellä on lääniä niin paljon, että silmä lepää. Oikean puutarhan siitä tekevät metsäpuut eli koivut ja männyt. Niitä minun on täällä piskuisessa kaupunkipuutarhassani ikävä.

Toinen puutarhani on täällä Marjaniemen siirtolapuutarhassa. 450 neliötä laidunta ja pikkuinen mökki. Omenapuita on viisi, mutta vain kahdelle olen antanut nimet.  Paratiisi on kaunis ja suojaisa ja Tällipaju pahoinpitelee minua lukemattomia kertoja vuodessa. Joku voisi kuvitella, että minä lyön pääni omenapuuhun, mutta ei, kyllä se on ilkeämielinen Tällipaju, joka mätkii minua.

Luumupuut ovat nimiltään Lumumba ja Rebel, kirsikkapuut Jussi ja Ellen. Kukkapenkkejä ovat Rosarium, Lilium, Ekolähiö, Majakkasaari, Tähtelä, Kuutamola ja vielä keskuskukkapenkki, joka jostain mystisestä syystä on jäänyt nimeämättä. Marjapensaita ja erityisesti vadelmia on loputtomasti. Mahtuupa tontille vielä kasvi- ja perunamaakin. Ja iso nurmikko.

Merkitykseltään Marjis on minulle paljon suurempi kuin tontti ja mökki. Marjis on sitoutumista, tulevaisuutta, luovuutta, vapautta ja vastuuta. Marjis on mullan tuoksua ja likaisia kynnenalusia, lapiokaupalla tuntoja maasta, konkreettista fiilistä kuulumisesta osana tähän maailmankaikkeuden kiertokulkuun. Marjis on raatamista – onnistumista ja pettymystä. Marjis on kuohuttavaa hiiren rapinaa alakerrasta. Marjis on kylmä lonkero saunahöyryävällä patiolla ihan pimeässä ja autioituneessa talvipuutarhassa.

Marjis on mun koti ja kaikkine puutteineenkin rakas kuin yöt naukunallaan valvottava kissa.

torstai 21. lokakuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 42

Tämä kaunokainen jaksaa uskollisen elinvoimaisesti vihertää ja tarjota maukasta syötävää muuten jo tyhjentyneeltä ja sateen piiskaamalta kasvimaalta. Käsitykseni mukaan kaunokainen parantaa myös veriarvoja aika lailla, joten syötyäni tätä koko kesän hemoglobiinini oli paras mahdollinen. Saanko esitellä lempiyrttini ja ikisuosikkini Persiljan Petroselinum crispum. (Anteeksi surkean sateinen kännykkäkuva).
Persilja on oikukas villikko. Edelliskesänä vihdoin luovuin kaikista kompuroivista yrityksistäni itse kasvattaa siemenestä moista epävarmaa nirppanokkaa. Ostin kauniisti viheriöivän persiljani Hakaniemen torilta, jaoin sen ainakin neljäksi puskaksi ja lykkäsin maahan. Mikä ihanan runsas sato siitä sukeutuikaan! Ja niin vaivattomasti! Ja heti syömävalmiina!

Tällä hyväksi havaitulla uralla kynnän tulevinakin kesinä.

Nyt taidankin ostaa kaupasta ruukkupersiljan ja laittaa ruokaöydälleni yrttiruukkuun. Pitää testata, kuinka kauan se tuottaa satoa. Marjiksen ikkunalaudalla ruukussa nautiskelleet basilikat riittivät koko kesäksi, mutta ihan samanlaista sukseeta en usko kaupunkilaisruukkupersiljan saavuttavan.

PS. Nyt tuli kielitieteellinen tenkkapoo koskien ajanmäärityksiä. Kun tähän aikaan eli lokakuun 21. päivänä sanoo "viime kesänä" niin mitä se tarkoittaa: lähintä vai sitä edellistä kesää? Onko lähin kesä "tänä kesänä" ja "nyt kesällä"? Mulle ainakin on, koska oma kesäni on vasta runsas viikko sitten päättynyt. Huomasin tämän ongelman, kun kirjoitin alunperin "viime kesänä" viitaten kesään 2009, mutta jos kaikilla ei kesä kuiteskaan kestä näihin syysmyräkköihin ja ensilumen odotuksiin asti, niin siksi korjasin sen muotoon "edelliskesänä".

maanantai 18. lokakuuta 2010

Kanelinkatkuinen WiherHiiriWinkki

Nyt kun ilmat kylmenee, niin pikku hiirujen töpötassuja paleltaa. Mikrokokoisiin aivoihin tupsahtaa ajatus, että joskos sisätiloissa olisi messevämpää.  Ja mikäs on lämpimässä mökissä majaa pitäessä, kun kissakin on pakkomuutettu kaupunkiin. 

Haluatteko että kerron Marjiksen saunassa kuulemani uusimmat vinkit hiirien pysyttämisessä poissa sisätiloissa? Ei se mitään, kerron ne silti.  Uskomattomat WiherHiiriWinkit menee näin:
  • Mökin lattia kannattaa pestä etikalla. Haju karkottaa hiiret, eivätkä ne halua juoksennella etikantuoksuisella lattialla. 
  • Hiirien sisääntuloreittien suulle kannattaa laittaa kanelitankoja. Ronkelihiiret ei sitten varmaan tykkää kanelistakaan vai?
Itse aion kokeilla tuota jälkimmäistä, vaikka en ihan siihen uskokaan. Viime syksynä ostin sellaisen infrayliääntä muodostavan laitteen, joka sijoitettiin töpseliin ja joka mainostekstin mukaan olisi täysin kestämätön hiiren korville. No, ei kyllä ollut! 

Tai sitten mökkiini asettui jotain ihme sirkus-mutantti-superhiiriä. Kun muutin Marjiksesta pois, niin jätin Oton kuivaruokapussin kuistin lattialle. Tultiin Oton kanssa takaisin 5 päivän päästä, mökkiin murtautuneet hiiret oli nakertaneet pussin kyljen auki ja napsineet naksut parempiin mahoihin. 

Ei se mitään, ostin uudet naksut ja seuraavaksi viikoksi laitoin ne vielä erillisen muovipussin sisään ja n. 1,5 metrin korkeuteen mikron päälle ja mikrokuvun alle. Auta armias kun hämmästyin mökille palatessani! Superhiiret olivat nostaneet mikrokuvun ylös ja kömpineet sen alle repimään pussin auki ja rouskuttelemaan naksut kitoihinsa. Se mikrokupu lensi saman tien huis hemmettiin kuin vaalilupaus.

Hiiret suorastaan mykistävät minut. Melkein en osaa edes päättää, haluanko seuraavassa elämässä olla hiiri vai voikukka, molemmat kun todistetusti elävät ikuisesti. Välillä tosin matka saattaa katketakin, kuten tällä Oton uupumattoman metsästysvietin uhriksi joutuneella ja minulle lahjaksi tuodulla pikkujyrsijällä. Naapurit luulee mua kamalan ahkeraksi siivoajaksi, kun kuistin mattoa pestään kesällä pahimmillaan pari kertaa viikossa...

lauantai 16. lokakuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 41

Jos laitan silmät kiinni ja ajattelen ensimmäistä mieleen tulevaa väriä, niin se on punainen. Jos laitan silmät kiinni ja ajattelen ensimmäistä mieleen tulevaa kukkaa, niin se on ruusu. Ja jotenkin uskon, että suuri osa maailman ihmisistä reagoisi täsmälleen samoin kuin minä.

Ruusu on kukkien kuningatar. Viattomuuden merkki. Suuren rakkauden symboli. Vaikenemisen kuvastaja. Intohimon airut. Kukkaiskielen monitaituri.

Legendojen mukaan ruusut olivat alun perin valkoisia, mutta ihmisen syntiinlankeemuksen tähden ne muuttuivat punaisiksi. Tämä puutarhassani kukoistava ruusuni Bonica on siis vähän saanut maistaa syntiä, mutta on sydämeltään vielä viattoman toiveikas aivan kuten puutarhurinsakin. Lokakuun 16. päivä kukassa on vielä nuppu, sitä kutsuisin toiveikkuudeksi!
Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu. Näin sanoo Gertude Stein ja viittauksen alkuperä juontaa Romeoon ja Juliaan. Siinä Juliaa harmittaa Romeon suku Montaguet ja hän tuumaa, että mitä on nimi, sillä ruusu minkä nimisenä tahansa tuoksuisi yhtä suloiselta.

Legendojen mukaan ruusun tuoksukin on mysteeri. Miten samassa paikassa kasvavista kukista vain ruusu tuoksuu huumaavan täydelliseltä? Ruusu muutenkin on salaisuuksien kukka. Valkoisella ruusulla keskiajalla viitattiin Neitsyt Mariaan ja hänen elämänsä mysteereihin. Punaisella ruusulla viitattiin Jeesuksen vereen ja kärsimyksiin. Perusruusun viisi terälehteä merkitsevät Jeesuksen viittä ristiinnaulitsemishaavaa. Antiikissa ruusu oli Afroditen kukka, joka viestitti kauneutta ja rakkautta. Se myös kätki kaikki salaisuudet, siitä nimityskin sub rosa eli asia pysyköön salaisuutena, off the record. 

Huh kuinka paljon latauksia mun ruusualtaan tämän kesän tulokkaalla ja upealla Bonicalla onkaan harteillaan! Minulle itselleni ruusu symboloi toivoa, rakkautta, juhlaa, vieraanvaraisuutta ja nautiskelua. Ihana kasvi siis, ilmiömäinen kukkien kuningatar!

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Operaatio kelloköynnös, The end

Joudun tunnustamaan olevani surkea kelloköynnöksenkasvattaja. Köynnökseni ei jostakin mystisestä syystä laisinkaan tuottanut siemeniä. En siis voi ensi kesänä nähdä tätä käsittämätöntä vaivaa uudelleen (hyvä!).
Jos nyt listaisin kelloköynnöskasvatuksen pros and cons, niin ekana huomiona on tietenkin huoltosuhteen intensiivisyys. En kasvattanut kelloköynnöstä vain omaksi ilokseni, vaan sitä sai seurata muutama satatuhatta sunnuntai-Hesarin lukijaa. Joku murto-osa sitäkin juttua varmaan aamukahvinsa palanpainikkeeksi lueskeli. Siten vastuuni kasvista oli kerrassaan järisyttävän suuri ja se tietysti aiheutti stressiäkin. Entä jos siemenet ei idä? Entä jos tapan taimet? Entä jos ne eivät kuki? 

Kuten yleensä aina elämäsässä, kaikki nämäkin huolenaiheet olivat turhia ja niihin kulutetut hetket hukkaan heitettyjä. Nekin ajat olisin voinut vaikka kirjoittaa runoja tai tehdä mielikuvaharjoituksia.

Suurin plussa kelloköynnösprojektissa oli se, että sain Tähtelä-kukkapenkkini rakennettua puuladon seinustalle. Tähtelä maisemoi uskomattoman kauniisti harmaan puuladon ja siinä voin vuosittain kokeilla erilaisia köynnöksiä. Ensi kesänä Tähtelä saa asukkaikseen köynnösruusun ja ehkä ruusupavun. Tai tuoksuherneen.

Kelloköynnös ei mitenkään hurmannut minua ulkonäöllään tai persoonallaan. Siksi se ei koskaan päässyt edes minkään viikon kärkikolmikkoon valitessani Marjiksen kaunotarta. Kelloköynnöksen kukat ovat liian tummat minun makuuni, eihän niitä edes paljon erota tummanvihreästä lehvästöstä. 

Lisäksi kukka on aivan liian hidas. Tämä projekti jotenkin taas antoi minulle luvan ostaa taimet torilta ja taimikaupoista. Elämässäni on niin julmetusti muuta työtä ja tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, että epävarmat yritykset kasvien kasvattamiseksi siemenestä alkaen tuntuvat aikamoiselta ajan ja energian hukalta. Minähän pidän paremmin elinkeinoelämän rattaita pyörimässä, kun annan jonkun muun tehdä osaamansa homman parhaiten ja jatkan itse minulle sopivammasta kohdasta eteenpäin.

Elämäni ensimmäiset ja tod.näk. myös viimeiset kelloköynnökseni alkavat olla elinkaarensa loppuviikoissa. Nyt ne vielä kukkivat ja onpa pari nuppuakin nähtävissä. Mutta siemeniin asti eivät nämä kyllä tänä kesänä ehtineet, joten tämä on nyt sitten tässä.

Amen.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Rappioromantiikkaa

Tuttuni kysyi, mitä puutarhassani vielä kukkii. Vastasin, että eipä paljon mitään. Kunnes avasin silmäni ja huomasin, että täällähän on vielä hurjaisa kukinto päällä!!! Ihan eivät ehtoisimmillaan kukat enää ole, vaan niissä on havaittavissa kypsynyttä elämänkokemusta. Joku vanhentuu arvokkaammin ja nauttii ylpeydellä rappioromantiikasta, toiset yrittävät epätoivoissaan tarttua kesään kiinni.
Europanea-jaloruusu aloittaa heinäkuussa eikä onneksi malta laisinkaan lopettaa kukkien sarjatuotantoa.
Tässä kesäkukka antaa parastaan: kerrottu lobelia suoraan Hakaniemen torilta. Nyt myyjä jo muistaa, että minä ehdottomasti haluan lobeliani kerrottuna.
Ties mikä kellokukka tää lienee - voipi olla vaikka rikkaruoho.
Kesäneilikoita kasvaa penkissäni joka vuosi: ahkeria kukkimaan ja sievän värisiä, mitä vielä voisi toivoa?
Koristemansikka on ihmeellisyyden ilmentymä. Se aloittaa kukinnan ekana keväällä ja jatkaa myöhäisimpään syksyyn. Ja vaikka luulin, että kyseessä on koriste, niin olenpa saanut maistaa pari makeaa mansikkaakin.
Krassi ilahduttaa iloisella värityksellään yllättävänkin pitkään syksyyn.
Malva aloittaa aikaisin auringossa, mutta varjoisimmissa kolkissa kukinta jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Aaahh, mitä ihanampaa voisi olla kuin vaaleanpunainen ruusu!
Tätä vihulaista syysasteria revin puutarhastani irti juurineen joka syksy. Mutta ei auta: aina nämä nousevat ylös mullasta ties minkä uudelleensyntymisopin villitseminä. Vai onko se minun karmani. että seurauksena pahoista töistäni jään tähän ikuiseen ympyrään, enkä ikinä pääse syysastereista eroon?
Syklaamin lehtikuvio on uskomattoman kaunis, viehättävyydessään se vetää vertoa kukalle.
Höh, tämän olen ostanut heinäkuussa ja kyllä se vihdoin syyskuun lopussa ehti kukkaankin. Nimi vain on hukassa ja on tuo kukintokin vähän tuollainen bad hair day -tyylinen.
Amppelitomaatti jaksaa olla satoisa.
Verikurjenpolvi kasvaa korkeutta ja laajentuu entisestään. Ja yllättävästi joku kukka aina kukkii näinkin myöhään.

Näillä mennään! Ei hullumpi kukkasaalis näin lokakuun kymmenentenä, suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä.

torstai 7. lokakuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 40

Myöhäissyksyn kukkijoista tämä on yksi kauneimmista ja kestävimmistä. Kukka rehottaa tanakasti tukevassa varressaan ja haastaa pikkuhallat vankalla olemuksellaan. Oikeasti kylmä puraisu vain kaunistaa kukan punerrusta entisestään. Perinteiseen perennatyyliin kasvi laajentuu ja runsastuu ihan itsestään vuosi vuodelta. Kyseessä on syksykaunotar Komeamaksaruoho (Sedum Herbstffreude).
Voi kasviparka millä nimellä sitä on kiusattu! ’Maksa’ruoho, yöks vaan. Oli sitten kyseessä sisäelin’maksa’ tai imperfekti ’Maksa!’ on assosiaatiot yhtä ikäviä. Nimen epätoivoinen suomentaja on yrittänyt kaunistella nimeä mainosmaisella kikalla laittamalla alkuun adjektiivin ’komea’. Tässä siis yritetään samaa kuin kirjolohessa, joka oikeasti on sateenkaarirautu. Ei mene läpi tällaiset helppoheikkimäiset heitot!

Sanotaanhan sitä, ettei nimi miestä pahenna. Eli ei kai sitten kasviakaan – ehkä. Paitsi kyllä vähän.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Hallatar haastaa

Nautin Marjiksessa aivan suunnattomasti aamuista, kun saan syödä aamiaista ulkona patiolla. Katselen puutarhaani, tuoksuttelen syksyn aromeja, kuuntelen etäistä liikenteen tohinaa. Avaan kissalle viereeni toisen tuolin ja siinä se pehmusteella kehrää ja silityttelee itseään. Hetki on täynnä syvää rauhaa, lähes meditatatiivinen. En sano, että se on päivän paras hetki, sillä silloinhan ei olisi enää mitään odotettavaa päivältä, joka vasta tempoo lähtökuopissaan.
Tänä aamuna seitsemän jälkeen nurmikko oli ihan valkoisena kuurasta. Naapureitten huopakatoilla oli huurretta. Lämpömittari näytti -0,5 celsiusta. Jouduin aamiaiselle sisätiloihin ja Otto-raasu kipitti yläkertaan mun lämpimään sänkyyn.
Ehkä luontokin jo toivoisi meidät ihmiset pois siirtolapuutarhasta. Luonto haluaa rauhoittua ja asettua marrastamaan. Aivan kohta meiltä suljetaan kesävesi, eli ei tässä enää kauaa voi pyristellä.
Mutta ensi viikko näyttää säätiedoissa hyvältä. Vielä on monta ihanan raikasta patioaamiaista edessä - ehkä toppahousuissa, mutta kuitenkin ulkona!