torstai 30. syyskuuta 2010

Puolivuotissynttärit!

Puutarhatarinoita täyttää tänään ennätykselliset puoli vuotta ja kivaa on ollut!  Puutarha on aiheena syvä pulppuava lähde  – tai välillä jopa upottava suonsilmä.    

”Marjiksen kaunotar” on ollut teemoista tietenkin ykkösenä ja kasvitarinoiden tiimellyksessä on käsitelty niin myyttejä, pätkätyöläisen arkea kuin pahuuden syvintä olemustakin. Kasvien lisäksi kaunottarina ovat paistatelleet Otto-kissani ja äitiltä saatu onnenkivi ja Anhavan suomentamat tankarunot. Ohessa pari näytettä: vko 31, vko 24 ja Marjiksen eksistentiaalinen kaunotar ja tietenkin kaikkien kaunotarten kuningatar kaikissa väreissään.

Kierrätys, citykani, dilemma, flow ja lebensraum… ”Puutarha-aakkoset” -sarjan aihekirjo voittaa näköjään värikkäämmänkin kukkapenkin 6–0. Ehkä tässä sarjassa parhaiten toteutuu blogini alaotsikko ”Kaikki elämässä löytyy puutarhasta”. Tässä omat suosikkini: J niin kuin ja, B niin kuin banaali ja  H niin kuin hipelöinti.

”Operaatio kelloköynnös” oli making of -versioni Hesarin sunnuntaisivujen juttusarjasta, jossa seurattiin kasvattamaani kelloköynnöstä huhti-syyskuussa. Ihan oikeesti: omat mullalta ja hieltä tuoksahtavat juttuni voittavat Hesarin  tylsät kasvatusvinkit mennen tullen, miukaisee tämä katti häntä ylpeästi pystyssä! Tässä maistiaisiksi kesän tunnontuskia.

Muita toistuvia teemoja ovat olleet MWWW eli Minnan WerratonWiherWinkki sekä kirjat ja tietenkin kissat! Rakkahin Otto on avautunut kertomaan elämästään, samoin kesäkissani Osku ja tietenkin Ville on päässyt post mortem -muisteloihin mukaan.

Yksi pitkä kuuma Marjis-kesä on taas takana. Puoli vuotta kalenterini on näyttänyt pelkkää kesää, kesää, kesää…  Pian on aika napata Otto kainaloon ja muuttaa takas kaupunkiin. Bright city lights, here I come again. Fyysisesti jätän puutarhan taakseni, mutta ei haittaa. Minähän olen puutarha ja puutarha on minä. Puutarhatarinat siis jatkaa puskemistaan entiseen malliin kuin eukko lumessa vai oliko se Stockan jonossa.

Suureksi ilokseni olen saanut "Beautiful Blogger Award" -tunnustuksen uskolliselta lukijaltani Päiviltä. Lämpimät kiitokset!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Vielä on kesää jäljellä

Kesän viimeinen saunakerta meillä Marjiksessa on aina jotenkin haikea. Koko kesä ollaan saatu nauttia tästä Suomen parhaasta saunasta ja rattoisasta seurasta, ja nyt se suunnaton ilo yhtäkkiä riistetään meiltä. Kesä meinaa olla ohi, puutarha nuutuu ja horrostuu, naapurit on hyvästeltävä ja on harkittava omaakin muuttoa takaisin kaupunkiin. Ei yhtään haluis!

Marjiksen lämpimästi sykkivä sydän, sauna, on mahdollisimman pitkälle säilytetty alkuperäisessä 50-luvun asussaan. Kiuas on kertalämmitteinen ja lämmitysurakka kestää n. 4 tuntia. Vartin välein on syötettävä uutta reidenpaksuista halkoa kiukaan ahnaaseen kurkkuun. Kesälauantaisin noin yhden aikaan lämmittäjä heittää häkälöylyt, huuhtaisee lauteet ja kahdelta alkaa miesten vuoro. Naiset pääsevät saunaan viideltä.

Saunomisjärjestys herättää miespuolisessa väestössä jatkuvasti närästystä ja pientä kapinahenkeäkin, mutta järjestyksellä on omat historialliset perinteensä. Marjiksen puutarhalegendan mukaan vuorot olivat aikoinaan toisin päin, mutta sen seurauksena miehet eivät palanneetkaan saunasta, vaan jäivät kallistelemaan saunalle tai jonkun naapurin mökille, mistä huppelisia miehiä sitten köyrättiin kottikärryillä kotimöksille.

Löylyt on leppeät tai kirpakat, aina hyvät. Kun kuumuudesta on nautittu, kietaistaan pyyhe ympärille ja mennään istuskelemaan terassille kylmän juoman ja rupattelevien naapurien seuraan. Kummasti se maailma siellä aina parantuu!

Nyt viimeisellä saunakerralla naisia hemmoteltiin myös herravieraalla: 16-vuotias pitkäturkkinen Janus-kissa istuskeli narussa tupakkapenkillä. Siellä se arvokkaasti otti silityksiä vastaan ja vain väsyneen välinpitämättämästi vilkuili ohikulkevia piskejä.

Joskus terassilla lauletaankin. Keväällä kaikui suvivirsi ja monena syksynä ollaan tähän aikaan hoilattu  täysin totuudenvastaisesti, että vielä on kesää jäljellä. Pimenevässä illassa tunnelma on vähän harraskin, kun terassin pöydillä on kesäkukkien sijasta värikkäät tuikut ja kaikki tietävät, että se on loppu nyt.

Tosin onhan meillä sitten Tapaninpäivän sauna. Ja ihan kohta on taas Vappusauna. Ja sittenhän on taas uusi kesä, onhan, onhan?

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 38

Ei ole kesäkukkien voittanutta! Nyt sen taas huomaa, kun  aikanaan valloittavasti kukkineet perennat nyt vain nuokkuvat rumina rönsyinä, mutta kesäkukat ne vaan jaksaa porskuttaa.

Kesäkukat ovat puutarhurin pelastus monella tapaa. Niillä vähemmänkin vihreää peukaloa omistava rakennekynsilakkasormi saa somistettua puutarhansa näyttäväksi kukkaparatiisiksi. Tai jos on tärkeitä vieraita tulossa ja kaikki perennat ovat juuri silloin vaiheessa tai on kovin aikaista keväällä tai myöhäistä syksyllä, voi kesäkukilla aina piristää ja tuoda säihkettä sopiviin spotteihin. Jos ei muuten, niin voi stailata näyttävän ruukkupuutarhan oleskelutilaan.

Mikä parasta, kesäkukat sopivat täydellisesti "kaikki mulle nyt heti" -kulttuuriin. Kukat saa ostaa valmiina taimina torilta tai taimikaupasta tai hätätapauksessa vaikka lähisupermarketista. Mitään pitkällistä kasvatusta tai odottelua ei tarvita, vaan kesäkukat on kuin nuudelikeitot parissa minuutissa valmiita nautittavaksi.

Ja kesäkukat loistavat ja jaksavat kukkia koko kesän vähälläkin hoidolla ja mitättömillä ravinteilla kuin pätkätyöläiset. Kun kuihtuneet kukat noukkii pois, niin pieni kukkaparka ahkeroi kahta kauheammin saadakseen uudet kukat valmiiksi siementämään ennen syksyä. Kesäkukkia siis vain kupataan hävyttömästi ja otetaan hennoista kukkavarsista kaikki tehot irti.

Niinpä annetaan nyt kerrankin iso käsi uutterasti kukkineelle ja kauniisti levittäytyneelle ahkeraliisalle (Impatiens walleriana).
Taimet olivat pienet ja kituliaat ostaessani ne Hakaniemen torilta. Mutta päästessään Kuutamola-kukkapenkkini reunustaksi alkoi kukoistuskausi. Portilta kurkistaessa ne antavat runsaan ja täyteläisen mielikuvan puutarhastani ja aivan kuin liehuttavat punaista tervetuliaistoivotusta. Eikä ahkeraliisoja ole tarvinnut edes nyppiä, vaan esimerkillisen tunnollisesti ne ovat kukkineet koko kesän kuin kuuden laudaturin ylioppilas, josta tulee oikein kiltti alipalkattu sairaanhoitaja.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Oi omena minkä teit!

Omenien kanssa elämisessä ei ole kultaista keskitietä, on vain joko-tai. Joko ei ole yhtään omenaa ja toivoisi jostain niitä saavansa ja kyttää niitä himokkaasti kuin Eeva. Tai sitten hukkuu omenoihin, eikä enää tiedä, mihin niitä saisi tyrkättyä.

Omena on minulle yltäkylläisyyden ja kaiken runsauden symboli puutarhassa. Niitä piisaa itselle ja lahjoitettavaksi tutuille ja ihan tuntemattomillekin. Ja sitä juuri pidän runsauden mittana, sillä eihän nyt tuntemattomille anneta kuin joskus lantteja katusoittajille tai seteleitä kodittomia kissoja varten Hesyn keräyslippaaseen.

Joka aamu jaan omenani neljään: parhaat poimin puusta työkavereille tuotavaksi, parhaat pudokkaat laitan pesuvatiin portin pieleen ohikulkijoiden otettavaksi, huonommat pudokkaat joutuu kompostiin ja muumiotautiset pitää kerätä sekajätteeseen.

Viime viikonloppuna koin sadon huippuhetket. Vähän jos selkänsä käänsi, kypsän rapsakoita omenia ropisi innolla puista alas. Rouskuttelin niitä pahimpaan nälkääni, keitin sosetta pakkaseen ja kuivasin kasvikuivurilla. Sekös tuntui hullun hommalta! Omenien pilkkominen tarpeeksi kapeiksi siivuiksi vie iäsyyden! Ja sitten ne on siinä kuivurissa vielä toisen iäisyyden kaupan päälle!

Vaikka mitäpä tässä elämässä on muuta kuin aikaa. Kuivuria on kiva testata ja oikeasti siinä saa mukavasti hyödynnettyä isojakin määriä, kun yhteen satsiin saa dumpattua vajaan pesuvadillisen omenia.

Toinen tämän syksyn uutuusomenajuttu on huonompien omenien kaivaminen perunamaahan, kun komposti alkaa olla jo täynnä. Ensin se kuulosti hassulta idealta, mutta tarkemmin ajateltuna se voi toimiakin. Kaivoin lapionsyvyydeltä multaa ja ladoin omenia vieri viereen nukkumaan talviunta. Kevääseen mennessä toivon omenien täydellisesti hajonneen ja muuttuneen ravinteikkaaksi mullaksi kasvattamaan uutta uljasta perunasatoa. 

Haa, nyt tuli mieleen, että onkohan ranskalaiset aina tehneet niin, kun ranskaksi omena on 'pomme' ja peruna on 'pomme de terre' eli maan omena?

perjantai 17. syyskuuta 2010

L niin kuin lebensraum

Se mitä kasvit puutarhassa eniten janoavat on lebensraum eli tilaa kasvaa, kukoistaa ja laajentua. "Menkää ja täyttäkää maa" on varmaan hyvästelypuheessa sanottu paratiisista karkotetuille kasveillekin.

Alla olevissa pelargonian kuvissa asia näkyy konkreettisesti. Stailasin toukokuussa sitä YLEn multajuttua varten puutarhaani ja ostin kolme pelargoniaa ruukkuihin. Kaksi pääsi isoihin ruukkuihin ja kolmannelle en siinä hötäkässä ehtinyt etsiä uutta kotia, vaan se sai jäädä kaupan istutusruukkuun, johon se reppana sitten jäikin koko kesäksi. Vettä ja ravinteita olen kaikille antanut tasapuolisesti, mutta kuten kuvassa näkyy, kasvutila on elintärkeä tekijä. Ei uskoisi, että kuvan pelargoniat olivat toukokuussa täsmälleen samanlaisia!
Taistelu elintilasta on ankara: kasvit levittäytyvät minkä ehtivät ja valtaavat välittömästi tyhjäksi jääneen tilan. Puutarhassa ei siis kovin pitkään mikään paikka pysy autiona. Erityisen ahkeria tilan haltuunottajia ovat tietenkin rikkaruohot, joille mikään paikka puutarhassa ei ole pyhä. Eikä tietenkään kaupungissakaan, jossa keskeltä asfalttia pilkottaa sievä auringonkeltainen voikukka.

Tärkeintä puutarhassa olisi löytää joka kasville juuri se oikea kasvupaikka ja sepäs ei olekaan mikään helppo nakki! Minun haluni ja kasvin vaatima elinympäristö eivät nimittäin läheskään aina kohtaa. Surullisin esimerkki on Eternal Summer -hortensia. Ostokesänään se kukki oikein kauniisti, mutta sen jälkeen ei diiva ole pukannut näkyville kukan kukkaa. Varsi kasvaa ja lehdet, mutta siinä kaikki. Samoin on käynyt jasmikkeelleni, jonka ostin aidan viereen näkösuojaksi. Kaikkien näiden n. 5 vuoden aikana kasvua on tapahtunut ehkä 20 senttiä ja niistä ihanista valkoisista tuoksuvista kukista olen saanut nauttia yhden ainokaisen kerran.

Ymmärrän toki, että minähän tässä kisassa jään kakkoseksi. Kasvit valitsevat parhaan kasvupaikan ja jos laitan ne jonnekin muualle, niin on turha odottaa kukintoa. Niinpä nöyrryn ja siirrän kasvit. Näin kasvit voittaa aina ja heti päästessään itselleen sopivaan ympäristöön ne aloittavat asemasodan lähialueitten valloittamiseksi heikommilta naapureiltaan.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 36

Näin loppukesästä, kun kukkaloisto vähenee nopeammin kuin uskottavat selitykset vaalirahakohussa, alkaa arvostaa pitkään ja runsaasti kukkivia kaunottaria. Siksi tällä kertaa spottivalot kohdistetaan auringon keltaoransseissa väreissä loistavaan kasviin, joka kurkottelee ylös köynnöstukea ja pukkaa suloisia kukkia, joita voi kuulemma laittaa salaattiinkin. Minun ja yleisön ja lehdistön suosikin viitan pukee tällä kertaa ylleen köynnöskrassi (Tropaeolum). 
Multasorminen naapurini Salli kertoi hyvän wiherwinkin: krassista kannattaa suurimmat lehdet nyppiä pois, niin saa runsaamman kukinnan. Niinpä tietysti, lehdethän vain syövät kasvin erergiaa, jonka mieluummin näkisi kukkaloistona kuin jättilehtinä. MOT.

tiistai 7. syyskuuta 2010

K niin kuin kierrätys

Puutarha-aakkonen k käsittelee KIERRÄTYSTÄ. Ei siksi, että se on nyt ajan trendi, vaan siksi, että puutarhassa kaikki kiertää.

Kasvit kiertävät ihan itsekseen kylväytyen uusiin kukkapenkkeihin ja sitten niitä kierrätetään ihan vasiten. Verikurjenpolvelle en ole vieläkään löytänyt hyvää paikkaa puutarhastani, enkä nepalinhanhikille. Kultapiiskut ja malvat vaeltelevat suorastaan holtittomasti kukkapenkistä toiseen, lupaa kysymättä.

Monet kasvit on saatu kierrätykseen naapureilta, kasvinvaihtotoreilta, sukulaisilta ja työkavereilta. Mulla on Irjan neilikkaruusut, Heidin sinitähtiatvat, Sallin esikot, Raijan punamintut jne. Ja aivan erityisesti mulla on Maaritin raparperit, jotka jo kolmantena vuonna peräkkäin kiskoin viimeisintäkin juurenpalasta myöden maasta irti – toivottavasti nyt lopullisesti.

Tämä K-aakkonen olisi aivan hyvin voinut olla vaikka komposti, tuo jokaisen puutarhurin ylin ystävä. Parissa vuodessa kompostiin mätetty kasvi- ja ruokajäte muuttuu mullaksi, josta puutarhurilla on aina yhtä suuri puute kuin toimistorotilla it-tuesta.

Niin ja vadelmat! Satoa antaneet varret haketetaan ja levitetään saman tien takaisin vadelmapenkkiin. Myös biovessan kiinteät jätökset kärrätään vadelmapuskiin ja mikäs sen tehokkaampaa lannoitetta. Vielä kun luonnosta vieraantuneille kyläilijöille mainitsee pari sanaa paskavadelmista, niin kukaan ei halua marjoja mukaansa…

Otto-kissani on aivan erityisen innokas kierrättäjä. Juonikuvio menee näin: Otto pyydystää hiiren/myyrän/päästäisen/rotan/linnun ja tuo sen ylpeänä moukuen mulle lahjaksi. Minä nappaan otuksen ja laitan ruumislankulle. Ihan kohta paikalle lehahtaa harakka/varis/lokki/muulintu ja noukkii saaliin mukaansa.

Kierrättäjä-kissani tykkää siis niin paljon linnuista, että se vasiten niitä ruokkii! Ja siilit vasta iloiseksi tulevatkin, kun kranttu Otto ei syökään kalliilla rahalla kaupasta ostettua huippubrändättyä kissanruokaansa, vaan se päätyy kuppiin keskelle vadelmapuskaa siilien naposteltavaksi. Oi sitä onnellista röhkinää ja kierrätyksen auvoa. 

maanantai 6. syyskuuta 2010

Perennapenkin ylösnousemus

Ahkeroin lauantaina keskusperennapenkin kimpussa. Kuusivuotiaan penkin kasvusto oli röyhähtänyt ihan vallattomaksi. Taka-alalla olevat korkeat kasvit rehottivat ihan edessäkin ja kaikki oli liian isoa, suurta ja runsasta. Oli ryhdyttävä extreme-toimenpiteisiin.

Kaivoin kaikki kasvit ylös penkistä (paitsi maksaruohon, joka juuri punastelee kauniisti). Käänsin maan lapionsyvyydeltä ja siivosin kaikki ylimääräiset juurenpalaset ja rikkaruohot. Kylvin kalkkia multaan ja hain valtavasti lisää uutta hyvää multaa penkkiin. Tsekkasin kaikki perennajuurakot, jaoin leimut ja monet muutkin kasvit ja ennen kaikkea pienensin juurakot lähes puoleen. Istutin perennat takaisin penkkiinsä ja kastelin.

Katsoin lopputulosta tyytyväisenä, avasin lonkeron ja menin saunaan.