Marjiksen kaunotar vko 30

Näin juuriltani eteläpohojalaasena en yhtään tykkää, että kasvitaudin nimi on härmä. Sehän on panettelua! Härmän taudinkuvaan kuuluu lehtien harmaantuminen, laikkuuntuminen, kuihtuminen. Sellaisenako minun upea kotimaakuntani nähdään, harmaana ja kuihtuvana? Vaikka Etelä-Pohjanmaa on täynnä elinvoimaa, yritteliäisyyttä, uniikkeja persoonia, upeaa luontoa ja silmiä hivelevän kaunista lakeutta!

Härmä tulee joka kesä vieraakseni tänne Helsingin Marjaniemeen yhtä varmasti kuin tämän viikon kaunotar on kauneimmassa kukassaan. Ladys and gentleman, may I present you the Syysleimu (Phlox paniculata)!!!

Lapsena kun meille Alavudella rakennettiin omakotitalo, niin meillä oli siihen aikaan jotakin ennenkuulumattoman harvinaista eli maisema-arkkitehti. Hänen alkuperäisestä yllättävänkin pelkistetystä puutarhasuunnitelmastaan on edelleen jäjlellä parhaat palat Europane-jaloruusut ja violetit syysleimut. 

Ne molemmat ovat myös oman puutarhani rakkaimpia kasveja.

Minnan Werraton Wiherkeitto

Puutarha- ja elämäblogeissa kuuluu näköjään jakaa myös suosikkireseptinsä. Niinpä kerronkin nyt kesäisestä herkustani, jota kauhon sisuksiini kattilakaupalla. Ainekset ovat suurin piirtein tässä:

Kesäkurpitsakeitto on helppo ja monipuolinen. Sitä voi syödä alkukeittona tai pääruokana. Kylmänä tai lämpinämä. Kevyenä tai tuhdimpana versiona.

Maailman ehkä laiskimpana kokkaajana rakastan kesäkurpitsakeiton teon nopeutta ja vaivattomuutta. Omalta kasvimaaltani saan kesäkurpitsaa, sipulia, valkosipulia ja yrttejä. Niiden lisäksi tarvitsen vain kasvisliemikuution (eikä sekään ole välttämätöntä), lisää mausteita (ei välttämätöntä) ja sinihomejuustoa tai vaikka Koskenlaskijaa (juusto on välttämätöntä). 

Vartissa ruoka on valmista nautittavaksi ruisleivän ja kylmän juoman kera. Nam!

F niin kuin flow

Puutarha-aakkonen F voisi olla vaikka fantastinen, fiini, fiksu, filmaattinen, feminiininen... Nyt kuitenkin keskitymme puutarhassa satunnaisesti vaikkakin säännöllisesti tapahtuvaan F-ilmiöön, joka on FLOW.

Flowlla tarkoitetaan syvää keskittyneisyyden tilaa, jossa asiat sujuvat, ajatus lentää, luovuus kukoistaa. Aika ja paikka katoavat. Nälkä ja jano unohtuvat.

Puutarhahommat tempaisevat mukaansa kuin seurojentalon paras tanssittaja. Vaikka tarkoitus olisikin tehdä puutarhassa vain jokin ihan pieni homma, niin sitä saattaa havahtua neljän tunnin päästä siihen, että kuinkas mä en enää näekään kunnolla. Mitä, onko tullut pimeää? Mitä se kello mahtaa olla? Ai uutiset meni jo tunteja sitten... 

Flowhun yhdistyy suuri tyydytys. Selkäkipuja ei tunneta ja itikoiden purematkin huomaa vasta yöllä nukkumaan mennessä. Puuhastelu antaa töitä keholle ja mieli yhdistyy fyysiseen tekemiseen täydellisesti. Tuntuu hyvältä ja ratkaisut ovat onnistuneita. Ihan ihmetyttää jälkeen päin, että mistä keksinkin noin hienon idean ja loistavan toteutuksen.

Flowta ei voi tilata, se tulee kun on tullakseen, yllättäen. Sen kohottava vaikutus kestää pitkään. Sitä ikään kuin leijailee yltäkylläisyyden armoitetuissa sfääreissä. Se antaa voimaa ja uskoa niin itseen, omiin voimavaroihin kuin koko maailmankaikkeuden parempaan järjestykseen. Flow on fyysis-psyykkis-sielullinen täyteläisyyden kokemus. Kiitos siitä!

Marjiksen kaunotar vko 29

Mikä näistä Marjiksen kaunottarista olisi kaikkein kaunottarin? Olisiko se tämä pirteän energinen, elinvoimaa hehkuva oranssi:

Vai tämä hassu hybridi-iloittelu:

Kenties tämä ujo lumivalkoinen on sittenkin suloisin:

Tai tämä kohtalokkaan verevä, intohimoisen punainen:

Keltainenkin on hurjan loistokas:

Silti ehkä kaikkein kaunottarimmaksi valikoituu tämä vaaleanpunainen lilja (Lilium), joka viattoman pinnan alla hehkuu voimakasta eroottisuutta, keskikesän raskasta suloisuutta:

Lilja on ehdoton suosikkini! Se on iso, näyttävä, pitkäikäinen, värikäs... Lilja vakuuttaa ylväydellään ja ruhtinaallisuudellaan. Ei ihme, että lilja on valikoitunut heraldiseksi symboliksi, niin uljaalta ja voitontahtoiselta se näyttää. Ja jos lajikkeessa on mukana vielä tuoksu, se huumaa, tyrmää, valloittaa, saa riisumaan aseet. Liljan edessä ei voi kuin antautua - ilomielin ja ehdoitta.

Sä kuulut päivään jokaiseen

Olit suloisinta mitä tiesin. Hohtava turkkisi, häntäsi väristely, lempeä puraisusi minun isoonvarpaaseeni.

Oikeasti olin valinnut Oton seuraksi sen viirullisen pennun. Mutta kun tulin hakemaan sitä, sinä Ville lumosit minut heti, olit niin vilkas ja utelias ja kaunis. Sata markkaa oli mitätön hinta sinunkaltaisestasi kultakimpaleesta.

Osasit lentää. Ihmeellisesti aina kapusit katonrajoihin, hattuhyllyille, kirjahyllyn päälle, puihin. Sieltä tarkastelit alamaisiasi viisaasti hymyillen.

The curiosity killed the cat - sinutkin melkein. Viiden kerroksen pudotus suoraan asfaltille oli aikamoinen, siinä meni kerralla useampikin hengistäsi. Puolen vuoden ajan kerran kuussa lääkäri tutki raudoitetun jalkasi ja vaihtoi aina vain hullumman värisiä siteitä koipeesi. Ja mikä ihmeellisintä: Kolmijalkaisenakin konkkasit yhtä taitavasti kuin Otto ja Osku.

Pitkän aikaa nukuin muovinen lelukäärme tyynyn alla. Iltaisin sängyssä heittelin sitä sinulle ja toit sen aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kunnes kyllästyin ja laitoin käärmeen tyynyni alle ja yön pimeinä hetkinä se vaikutti matelija-aivoihini ja näytti minulle unia Paratiisista, missä kissa ja hiiri rinnatusten  joivat samasta vesilähteestä.

Aamuisin kun ujutin varpaan peiton alta, nuolaisit sitä karhealla kielelläsi. Jos en silloin salamana noussut ylös, sainkin sinulta terävän puraisun ja kehotuksen sillä sekunnilla ryhtyä päätoimeeni eli antamaan sinulle aamiaista. Olin tottelevaista henkilökuntaa.

Kaikki vanhat kotipaitani ovat täynnä reikiä oikean olkapään kohdalta. En vain malta heittää niitä pois, koska aina ne pukiessani melkein tunnen sinun pehmeytesi sylissäni. Sinua sai aina pussata poskelle, etkä epäillyt Oton lailla, että kohta pusuni muuttuvat puremiseksi.

Ja se hännän värisytys! Kevein, viehättävinkään balettitanssija ei herkkyydessään voi vetää vertoja sinun taidollesi värisyttää häntää. Sen lumovoiman edessä tein ihan mitä halusit.

Marjaniemessä olit ihme kyläluuta. Viimeisenä kesänä erityisesti kävit nukkumassa kaikki naapureiden mökit ja hakemassa kaikki silitykset ja ruoat. Kerrankin annettuani sinulle juuri aamiaista ja sinun syötyä hyvällä halulla, kuluu vartti ja saan puhelun Puolukkatieltä. Naapuri sanoo, että siellä on Ville-niminen nälkiintynyt kissa kerjäämässä ruokaa.

Viimeisen ehtoollisen söimme yhdessä. Katoin sinulle pöydälle ihan oman lautasen, mistä lipitit ahnaasti voita. Illalla olin sinusta 10 km päässä kaupungissa pakastamassa marjoja ja yhtäkkiä kuulin miukaisun. "Ville!" ajattelin vaistomaisesti. Se oli viimeinen tervehdyksesi minulle. Kiitos sinulle, että rikoit paikan ja etäisyyden rajat ja kävit vielä kerran luonani. 

Missä olet nyt? Kissataivaassa tietenkin ja olet kaikkien suosikki ja lellikki. Sinua on aina joku hellimässä kun haluat ja saat metsästää, juosta ja lentää loputtomasti. Sitten laitat pienelle pilviviltille maata ja purjehdit sillä Marjikseen. Katselet minua ja Ottoa, suojelet ja varjelet meitä ja mökkiä ja puutarhaa.

Maallinen kehosi nukkuu Marjiksen mullassa ja syyshortensia kukoistaa sijoillasi. Hautajaisissasi itkimme kaikki, niin minä, siskoni, siskon tyttöni. Pitkin päivää naapurini esittivät osanottoansa suureen suruuni. 

"Pois toisten luota jos lähden, sinun luotasi lähtisi en" laulettiin hautajaistangossasi. Niin Ville, olet alati puutarhassani, ajatuksissani, sydämessäni. Vuosi poismenosi jälkeen en vieläkään osaa puhua kissoista yksikössä. Sinun luotasi Ville lähtisi en.

Siirtolapuutarhan varjoissa

Luin heti oman omenapuuni varjoissa uutuuskirjan, jolla oli niin houkuttava ja koukuttava nimi kuin "Siirtolapuutarhan varjoissa". Kyseessä on Saana Saarisen esikoisdekkari.

Kirjan päähenkilö on toimittaja, joka on tekemässä juttua kuvitteellisen Jokitörmän siirtolapuutarhan 60-vuotisjuhlista. Toimittajan ja kuvaajan ollessa haastatteluretkellä puutarhassa  siellä juuri löytyy kuollut mökkiläinen toisen mökkiläisen, peräti ministerin, mökistä.

Parasta kirjassa on siirtolapuutarhamiljöö. Tosin aina kun kirjan aihe liippaa läheltä omaa elämää, alkaa pohtia kysymyksiä totuudellisuudesta. Mutta toisaalta, myös miljöö on tässä fiktiota, miksi edes yrittää laittaa sitä totuuden ja "oikean" siirtolapuutarhaelämän raameihin?

Muutamia tarkkanäköisiä huomioita kirjasta löytyy. Kuten se, että jos on nostanut illan mittaan useammankin lasillisen, niin kotimatka orapihlaja-aidan reunustamilla kapeilla teillä voi olla tuskallistakin. Ensin törmää yhteen puskaan ja kun tyyrää uudelleen ja yrittää pysyä keskellä tietä, niin mikäs onkaan edessä kuin tien toisen puolen piikikkäät orapihlajat. Tai että puutarhassa usein unohtaa, että näkösuoja ei suinkaan ole kuulosuoja. Vaikka raja-aitoina on korkeat vadelmapensaat tai orapihlajat, ne eivät mitenkään estä äänen kulkeutumista  

En ole dekkareitten ystävä ja tässäkin kävi niin, että nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen kyllä vielä hämärästi muistan murhaajan, mutta en enää motiivia. Ilman siirtolapuutarha-ulottuvuutta olisin lopettanut kirjan alkuunsa - tai en siis olisi sitä koskaan ottanut edes lukulistalleni. Teksti oli erittäin töksähtelevää, henkilökuvaus pinnallista ja ajankuva olematonta. Mutta tulipahan luettua tämäkin, helteisinä iltapäivinä lepotuolissa lojuen, kylmästä juomasta nautiskellen, oman siirtolapuutarhan varjoissa.

Minnan WerratonWiherWinkki

Tämän tuoksahtavan WiherWinkin kuulin lauantaina Marjiksen saunassa hilpeiden naurujen kera ja niinpä laitankin sen heti jakoon.

Kun lipstikka (liperi) alkaa kukkia, ovat sen lehdet jo turhankin isoja ja kitkeriä mausteeksi ja keitoksi. Mutta ei hätää, kyllä niillekin hyötykäyttöä löytyy. Nimittäin lehdet kannattaa silputa ja laittaa kompostivessaan. Lipstikka peittää eritteiden hajua tehokkaasti ja sen sijaan kompostivessassa tuoksuukin - lihaliemeltä!

E niin kuin evoluutio

Nyt olisi hirmusti tunkua puutarha-aakkonen E:ksi. Esimerkiksi elämä, eläin, etana, etnisyys, ehtiä, elinehto, epäonnistuminen, epätoivo, erehdys, erinomainen, ex...  Tällä kertaa E on kuitenkin yhtä kuin EVOLUUTIO.

Puutarhassa evoluutio elää ja voi väkevästi. Mikään ei pysy paikallaan. Kehityksen voima voi välillä olla hidas mutta aina väistämätön.

Kaikki kiertää puutarhassa - niin kasvit, aine ja puutarhan rakenteet. Kompostit siirsin tontillani jo kolmanteen sijaintipaikkaansa. Hetken luulin, että se olisi lopullinen. Mutta eipäs aikaakaan, kun jo keksin, että kun yhden omenapuun hävittää ja siirtää kompostit pois, niin puuladon voi siirtää niiden paikalle ja kasvihuoneen rakentaa puuladon paikalle.

Kasveillakin on oma aikansa puutarhani elämässä. Jotenkin hämmästyin alkukesästä tajutessani, että jos olen ottanut jonkin kasvin puutarhaani, ei minun kuitenkaan tarvitse elää sen kanssa kunnes kuolema meidät erottaa. Tai oikeasti kyllä pitää, mutta voin jouduttaa kuolemaa tekemällä kasville eutanasian vaikka tällä sekunnilla. Oli kerrassaan helpottavaa päästä siitä keltaisesta tyräkistä eroon kertakatkaisulla!

Tosin kasvithan panevat hanttiin minkä ehtivät ja niiden elämänvoima on ihmeteltävä. Raparperin esimerkiksi olen juurinut kahtena edeltävänä kesänä kasvimaastani ihan täydellisen kokonaan. Mutta mikäs sieltä keväällä ensimmäisenä tunkeekaan pintaan ellei juuri raparperi! Ruusut vasta hankalia ovatkin - siis jos ne on onnistunut juurruttamaan, on niiden raivaaminen työn ja tuskan takana.

Kasveillahan on täysin oma tahto ja ne yllättävänkin itsenäisesti löytävät itselleen mieleisen kasvupaikan puutarhasta. Tuuli ja linnut kuljettavat siemeniä naapurin puutarhasta tontilleni ja niinpä lupaa kysymättä Yang-penkissäni kasvaa sininen akileija, päivänkakkaraa ja se kamala keltapiisku vai mikä lienee yrittää vallata useammankin multapläntin itselleen. Ja mikä pahinta, se on hävittänyt leviämisinnossaan tieltään sekä leimuja että orvokkeja.

Myös minä evolutioidun puutarhassani. Opin koko ajan uusia taitoja ja unohdan vanhoja. Sopeudun olosuhteisiin yhä paremmin ja tulen kekseliäämmäksi niin kasvien kuin rakenteidenkin suhteen.

Miltähän minä ja puutarhani näytämme vaikka 20 vuoden päästä? Jos ihminen luo nahkansa joka seitsemäs vuosi ja puutarhani muuttuu ja kehittyy tätä vauhtia, voi näkymä vuonna 2030 olla hämmästyttävä. Olenkohan muuttanut puutarhani japanilaiseksi mietiskelykeitaaksi? Vai olenko täyttänyt joka senttimetrin kasveilla? Jokohan minulla silloin on haaveilemani vesiaihe? Onko rakennusoikeutta annettu lisää ja saan ihanan lasikuistin? Nyt olisi pieni flashforward paikallaan!

Alavuden kaunotar iäisesti

Marjiksen kaunotar on nyt lomailemassa kotona Alavudelle isän ja äidin luona, eikä uskalla ajatellakaan puutarhaansa. Mökin vartijoille on annettu tehtäväksi hoitaa kissoja, puutarhasta ei niin väliksi.

Mutta täällä Alavudella puutarha on upeimmillaan! Iso tontti on täynnä toinen toistaan kukoistavampia kasveja, ja vaikka täällä ollaan kolmosvyöhykkeen kainalossa, on kukinta samassa vauhdissa kuin mun hallaisella ja kylmällä 1b-vyöhykkeellä. Isän myöhemmin kylvetyt kelloköynnöksetkin ovat yhtä korkeita kuin omani - ja monin verroin paremmin hoidettuja.

Ehdokkaita Alavuden kaunottareksi olisi lukemattomia, esim. pioni, hauraan voimakas malva, iloinen päivänlilja tai amppelissa keikistelevä karjalan neito. Ja ihan viime metreille mukana oli myös isän puupinot ja äitin taloudellisen ruoanlaiton symboli hellaperuna.

Nyt kuitenkin Alavuden kaunotar on yllättäen jotain ihan muuta kuin kasvikuntaa. Jotain paljon vanhempaa, iäisempää, kestävämpää. Se on äitini minulle tänään Niinimaalta tuoma taikakivi.

Kivi hohtaa outoa sineä ja siinä on tummansinisiä pilkkuja. Äiti nosti kiven tänään metsästä, mutta se on kulkenut sukumme seurassa jo pitkään. Siellä Niinimaalla Kuotesjärven rannalla Patamassa äidin äiti on aikanaan asunut. ja myöhemmin samat maat myytiin isän suvulle.

Äiti laittoi kiveen taian: tuokoon se terveyttä ja iloa. Otin kiven käteeni, sen sileä pinta ja kaarevat muodot tuntuvat juuri sopivilta. Sormet ei ihan uletu sen ympärille, niin ylenpalttisesti se tuo siunausta tullessaan.

Kiven iäisyyttä on vaikea hahmottaa. Kivi on syntynyt jo jääkaudella ja nähnyt koko historian. Nyt se muuttaa Alavudelta kanssani Marjaniemeen. Kun minusta satavuotiaana aika jättää ja kodittomien kissojen yhdistys on perinyt mökkini, siellä edelleen elää mun sininen äidin taikoma kivi. Ja sitten mökkikin häviää ja kivi vain jatkaa elämäänsä aina siihen asti kuin maapallo räjähtää miljardeiksi pirstaleiksi avaruuteen.

Huh.

Marjiksen kaunotar vko 26

Pitäisikö välillä taas suosia hyötytarhan antimia tässä Kaunotar-vaalissa? Elikäs: Ikkunalaudallani tönöttää kaksi Sagaformin tyylikästä ja erittäin toimivaa yrttiruukkua. Niissä kasvaa ihastuttavan lempeän makuinen yrtti, jota laitan vihersalaattiin, tomaatti-mozzarella-salaattiin, leivän päälle, keittoon... Mitä pidemmälle kesä kuluu, sitä ruskeammaksi yrtin varret muuttuvat ja sitä vaaleammaksi syötävät lehdet. Mutta satoa riittää huikeat määrät ja viime kesänä tein ennätyksen: söin neljä kuukautta samaa pientä lähikaupasta ostettua ruukkuyrttiä, joka on tietenkin Basilika (Ocimum basilicum).

Kasvimaalla basilikani paleltuu, sillä Marjis sijaitsee ihmeellisessä kylmässä notkelmassa. Ikkunalaudallani basilika sen sijaan saa runsaasti valoa ja vettäkin, ainakin silloin, kun se huomauttaa asiasta lörpsähtämällä ja kuihduttamalla kaikki lehtensä. Vesidoping auttaa ja kohta nahkeat lehdet virkistyvät ja suoristuvat, varret ojentuvat ja kilvan kurottuvat minua kohti päästäkseen olennaiseksi osaksi kesäistä gourmet-nautintoani.

Terveisiä kesäkissalta!

Sulahopsunhei! Terveisiä kesäkissa Oskulta täältä Minnan mökiltä! Olen kylpyhuoneremonttia paossa ja sanonpas vain – jos joku minulta kysyy – että minun puolestani meillä voisi olla kylpyhuoneremontti vaikka joka ikinen kesä.

Aluksi veljeni Otto äksyili minulle kun tupsahdin sen reviirille. Se sähisi ja pörhisteli häntäänsä. Mutta pöh! Minullapas on ilman pörhistelyäkin melkein tuplasti paksumpi häntä, joten katselin vain Ottoa rauhallisesti ja annoin veljen nikotella. Oikeasti olen kyllä sitä mieltä, että Otto voisi kyllä jo tällä iällä käyttäytyä vähän sivistyneemmin, veljiä kun kuitenkin ollaan.

Ai niin, sitten täällä on ihmeellinen kasvi, jota saa minut ihan tainnoksiin. Heti ekana iltana löysin sen tuolta kukkapenkistä ja olin ihan myyty! Menin maata sen viereen ja rouskuttelin kasvia ja huumaannuin täysin. Muistin ne ajat, kun edellisessä elämässäni olin Egyptissä jumalana ja jaloissani pyöri loputtomasti palvelijoita, jotka täyttivät kaikki toiveeni pienestäkin viiksen värähdyksestä. Muistin  laivakissa-aikojeni catwalkit kaukaisilla merillä ja aavoilla ulapoilla. Muistin kaikki muutkin elämäni ja päässäni pyöri ihanasti ja tunsin kuin leijuvani ja rouskuttelin lasittunein katsein vain lisää tuota ihanaa kissanminttua...

Välillä oma henkilökuntani tulee tapaamaan minua tänne. Se on pelottavaa!!! On ihanaa nähdä niitä, mutta mitä jos ne kaappaavatkin mut siihen inhottavaan pieneen häkkiin ja vievät pois? Niinpä aina tarkkailen heitä naapurin puolelta ja kuuntelen heidän aikeensa. Sitten, aikojen päästä, tulen ylväästi esiin ja antaudun hetkeksi niiden hellyydelle. Pienen hetken päästä taas säntään paikalta ja fanclubini jää minua kovasti kaipaamaan.
  

Metsästäminen on täällä lempipuuhiani. Yksi ilta leikin myyrällä, kunnes inha Minna otti sen multa pois. Heti tuli harakka ja alkoi nokkia mun myyrääni. Mäpäs ajattelin napsasta tuplapotin: myyrä ja harakka samalla iskulla! Menin ihan littanaksi, hiivin hipihiljaa, masu maassa. Se hölmö harakka äkkäs kuiteskin mut ja lensi Sepon katolle nauramaan – ja hyvin ilkeällä sävyllä. Sen takia me molemmat menetettiin se hyvä myyrä ja se joutuikin sitten seuraavan päivänä sekajätteeseen.

Mutta kaiken kaikkiaan mukavat on oltavat enkä yhtään odota kylpyhuoneremontin päättymistä!

Terveisin kesäkissa Osku

PS. Ai niin, Otto on taas venkoillut: se saa nyt juoksennella ilman pantaa, kun Oton nimipanta onkin ripustettu minun kaulaani. Höh, yrittävän viedä mun identiteetin! Ei onnistu, Osku on Osku vaikka kaulassa lukisi Kissa Krumeluu, pieni ruususuu!

PPS. Nyt kyllä ottaa pattiin – muahan kohdellaan täällä kuin huutolaiskissaa. Tuo Minna lähtee nyt lomalle ja jättää mut Oton kanssa tänne joidenkin ihan vieraiden ihmisten hoitoon! Osaakohan ne antaa mulle edes tarpeeksi ruokaa? Ja rapsuttaako ne runsaasti? Oli sillä Annella kyllä ihanan tuoksuiset sandaalit ja kyllä se ainaskin vähä mua silitteli ja kehu komeeksi. Ottohan häipyi kuin nappi housuista heti Annen nähtyään, vaikka Anne on oikeesti sen kummitäti!