tiistai 29. kesäkuuta 2010

D niin kuin dilemma

Puutarha-aakkosten D voisi olla vaikka dahlia, draama, draaman kaari, diskurssi, doping, destruktiivinen… Tällä kertaa keskitymme kuitenkin D:hen niin kuin DILEMMA.
 
Puutarhassa dilemma (= ongelma, johon on olemassa vähintään kaksi mahdollista vastausta) on jatkuvasti läsnä. Aina kun teen yhden päätöksen, valitsen jotakin ja samalla suljen pois muut vaihtoehdot. Tuskallista! Mistä ihmeestä tiedän, että päätökseni on oikea, kun oikeita valintoja on vaikka millä mitalla?

Kun päätän perennapenkin väriksi valkoinen-pinkki-sininen, suljen pois kaikki aivan yhtä viehättävät oranssit-keltaiset-punaiset kukat. Kun valitsen pation materiaaliksi laudan, en voi samalla valita liuskekiveä. Tilan puutteessa on pakko valita joko kirsikkapuu tai päärynäpuu, vaikka tykkäisi molemmista yhtä paljon.

Olen aina ollut hidas päättämään ja siksi puutarha välillä koetteleekin kärsivällisyyttäni. Mustavalkoiseen ajatteluuni on pakko ottaa mukaan mieletön määrä harmaita sävyjä ja oppia ajattelemaan, että aivan vastakkaisetkin asiat ovat totta ja mahdollisia yhtä aikaa. Jonakin vuonna kasvatan itse kaikki kesäkukat siemenestä ja seuraavana vuonna ostan kaikki kesäkukan taimet valmiina torilta. Molemmat on aivan yhtä hyviä vaihtoehtoja elämässä. Mitään lopullista totuutta tai oikeaa tapaa ei siis olekaan olemassa!

Turvatonta vai helpottavaa – kas siinäpäs dilemma.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Juhannus siirtolapuutarhassa

Juhannus on ihana pieni pysähdys, jolloin viimeistään huomaa, että hei, nythän on KESÄ! 

Meillä Marjaniemessä juhannus on kaunis ja hyvin perinteinen. Juhannussauna kerää aina runsaasti väkeä ja mitä enemmän populaa, sitä varmemmin tietenkin tapahtuu jotain katastrofaalista: viime vuonna lämminvesiboileri rikkoutui, joten juhannuksen kauneuskylpy oli otettava hyisessä vedessä. Nyt kaikilta ongelmilta vältyttiin ja saunan löylyt sihahtelivat makoisasti, vihta oli sopivan tuore ja tuoksuva, jutut leppoisia ja lonkero kylmää. Terassin pöytiä koristivat uuden uutukaiset liinat, maljakoissa oli ainakin seitsemää taikakukkaa ja jouluvalojen johdoissa liehuivat pienet siniristiliput.

Kerhotalolla juhannuskoivujen havistessa YLEn uutiset olivat kuvaamassa kun klo 18 kansallispukuinen Marja nosti Leksan kanssa lipun salkoon. Hyvä Marjis! Näin siirtolapuutarhaidylliä ja yhteisöllisyyden ilosanomaa taas julistettiin kaikelle kansalle.

Lastenohjelmaa ja tikkakisat ja arpajaiset ja makkkaraa ja pyttipannua ja olutta ja siideriä ja mökkinaapureita ja vieraita. Siinä lyhykäisyydessään juhlan kaava. Plus tietenkin se kaikkein maagisin hetki, yöttömän yön valospotti juhannuskokko. Tänä vuonna kokossa paloivat mun rakentamisesta ylijääneet laudat ja vaikka itse sanonkin, niin upeampaa kokkoa en ole konsaan katsellut!   
Alkukantaisen tuleentuijottelun jälkeen seurasi yhtä kansallisesti merkittävä riitti eli juhannustanssit. Ihan kukkamekkoja en nähnyt, mutta ne olisivat sopineet tilanteeseen kuin kylmä nenä koiralle.

Klo 24 soi viimeinen valssi ja kansa valui mökeilleen jatkoille. Yö oli juuri sopivan lämmin ulkona puutarhassa istumiseen ja maailman  - erityisesti Marjiksen - parantamiseen.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 25

Mitä kehuja vielä voi keksiä kasvista, joka on näin uljas ja upea? Ja se kukkii näyttävästi pitkän aikaa? Ja sen juuret ovat käsittämättömän elinvoimaiset, minkä huomasin, kun vähän karsin kasvia? Ja jonka värit keltainen ja sininen sointuvat hienosti yhteen, mutta ihastuin myös kasviluettelossa näkemääni  vaaleanpunaiseen versioon? Kyseessä on siis jo pari viikkoa kukkinut Marjiksen kaunotar Kurjenmiekka (Iris pseudacorus).

"Kreikkalaisen mytologian mukaan Iris on sateenkaarten henkilöitymä ja jumalten viestinviejä. Niin kuin sateenkaari yhdistää maan ja taivaan, Iris yhdistää ihmiset ja jumalat." (Wikipedia). Hmmmm, tämä oli minulle aivan uusi tieto ja uusi ajatus. Mutta miksi ei, seisoohan iiris lujasti paikoillaan ja kurottuu vähintäänkin metrin korkeuteen kohti antiikin jumalia. Taidanpa kuiskata iiriksilleni omat salaiset viestini ja toiveeni kuljetettavaksi Olympoksen jumalien ahnaisiin vaikkakin hieman oikukkaisiin korviin...

torstai 24. kesäkuuta 2010

C niin kuin citykani

Puutarhan C on itsestään selvästi CITYKANI.

Elämme Marjaniemen siirtolapuutarhassa kesällä 2010 lähes pre-citykanimaista aikaa. Kanit eivät vielä – ja kaikkein tärkein sana koko tässä lauseessa on "vielä" – ole ongelma, vaikka niitä ja niiden reviirimerkkejä on jo nähty puutarhassamme. En voi vannoa nähneeni meillä kaneja, mutta voihan olla, että rusakon poikaseksi luulemani elukka onkin ollut tuo hirviö ja kaiken pahuuden ruumiillistuma itse Belsebub, jota nykyisin citykaniksi kutsutaan.

Ennakoiviin varotoimiin ryhdyttiin fiksusti jo viime talvena. Helsingin kaupunki kyseli lupaa tuoda loukkuja puutarhaamme ja mehän annoimme luvat ilosta kiljuen. Tosin sitten tulikin niin kamalasti lunta, ettei yhtään ainutta loukkua ilmestynyt alueellemme.

Sen sijaan keskitysleirifiilis lisääntyi huimasti! Kun meillä Marjiksessa on jo valmiiksi rauta-aidat alueen ympärillä, niin nyt kaupunki vielä rakensi Keinukentällemme ampumatornin! Enää ei puuttunut kuin aluetta koko ajan lakaisevat valospotit ja kovaääniset, niin ei olisi voinut olla varma, mihin elämyspuistoon sitä onkaan erehtynyt talviviikonloppua viettämään.

Oikeasti luulen ja pelkään, että jo muutaman vuoden päästä muistelemme tätä kanitonta aikaa paratiisiin verrattavana onnellisuuden ilmentymänä ja kulta-aikana. Otetaan sille!

tiistai 22. kesäkuuta 2010

MWWW eli Minnan WerratonWiherWinkki

Tämän winkin sain viime kesänä siirtolapuutarhamme yrtti-luennolta. Laitoin sen silloin heti onnistuneesti täytäntöön ja nyt on taas koittanut hetki, kun saksille on käyttöä. Eli:

Ruohosipuli saadaan tuottamaan kesässä kaksi loistavaa satoa latvomalla se raakasti tähän aikaan kesästä. Kun ruohosipuli alkaa kukkia, otetaan sakset käteen ja lipsastaan yrtistä noin 2/3 pois. Tämän seurauksena ruohosipuli tuottaa uutta tuoretta ja maukasta vartta minkä ehtii.

Näin homma toimii ruohosipulilla ja voisin melkein arvailla, ettei tuo tekisi hallaa muillekaan yrteille. Ainakin sisällä yrttiruukussa kasvattama basilikani innostuu huimaan lehteämiseen, mitä enemmän  napsin siitä makua ruokiini.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 24

Rakastan antiikin historiaa, sen myyttejä, voitokkaita taisteluja, umpihulluja keisareita, vallanhimoisia naisia ja hurjia bakkanaaleja. Sitä hienoa aikaa, jossa ovat syntynnet nykyinen demokratiamme, lainsäädäntö, taiteet ja uskonto.

Ehkä suurimpina antiikan sankareina pidetään Troijan sodassa vastakkaisilla puolella taistelleita Akhilleusta ja Hectoria. Akhilleustahan yritettiin piilotella naisjoukossa, jotta hän välttyisi ovelan punatukkaisen Odysseuksen johtamalta värväysoperaatiolta. Akhilleuksen äiti oli nereidi ja hän kysyi, haluaako Akhilleus elää lyhyen ja kunniakkaan elämän ja saada nimensä ikuisesti loistamaan historiaan vai valitsisiko hän pitkän tavallisen elämän. Mikä typerä kysymys nuorelle adrenaliinihumalaiselle pojanklopille! Kaikkein surullisinta tarinassa tietysti oli, että kun Odysseus harharetkillään vuosien päästä Manalassa tapasi kärsivän Akhilleuksen, tämä sanoi, että olisi sittenkin kannattanut valita se pitkä ja pitkäpiimäinen elämä.

Tämän pitkän johdannon kautta pääsemme viikon Marjiksen kaunottareen, joka on tietenkin Akileija (Aquilegia).

Olen aina ihmetellyt, miksi historian hienoin soturi on saanut nimikkokukakseen kauniin, mutta suht vaatimattoman akileijan. Kunnes Wikipedia paljasti totuuden: luulostani huolimatta akileijalla ja Akhilleuksella ei ole kerrassaan mitään tekemistä keskenään! Kasvisuvun nimi tulee latinan sanasta aquila, joka tarkoittaa kotkaa ja sillä viitataan kukkien kynsimäisiin kannuksiin. Eli se voisi siis ehkä viitata Rooman kaksipäiseen kotkaan? Ai niin, mutta Akhilleushan eli monta monta sataa vuotta ennen kuin Romuluksen ja Remuksen naarassusiäidillä oli minkaanlaista roomalaista pilkahdusta silmässään. 

Totuudesta viis, ajattelen silti aina antiikin historiaa akileijojen äärellä. Niissä on silti koettavissa samaa yhtäaikaista herkkyyttä ja uljautta – soturin sankaruutta ja kotona odottavan naisen kaipausta.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Miten voikukka tekee minusta paremman ihmisen

Jos jokin täällä puutarhassa saa vetämään herneen nenään, niin se on kyllä vihoviimeinen kaikkien aikavarkaitten äiti eli voikukka. Mutta olen oppinut elämässä, että ongelmat voi aina kääntää lahjoiksi. Ehkä voikukallakin siis on minulle jotain annettavaa ja opetettavaa? Katsotaanpas.

Ainakin tiedän päivän uutistapahtumista ja kulttuurista enemmän voikukkien ansiosta. Kuuntelen nimittäin yleensä Yle Puhetta tai Ylen podcasteja voikukkia repiessäni. Eduskunnan kyselytunti on aivan ehdoton lempparini mutta entäs jos voikukkani kasvavatkin juuri tuon puhelannoitteen ansiosta niin komeasti?

Voikukat opettavat kärsivällisyyttä. Analogia löytyy astanga-joogasta, jonka harjoitukset aloitetaan viidellä aurinkotervehdys A:lla ja viidellä aurinkotervehdys B:llä. Ne ovat pitkiä, tylsiä ja eivät tunnu loppuvan ikinä. Ne kuitenkin lämmittivät kehoa ja notkeuttivat lihaksia ja ajattelin aina, että oikeasti ne antavat tarvittavaa nöyryyttä ja valmistavat mieltä varsinaiseen joogaharjoitukseen. Voikukat ovat vähän sama juttu: pakkotoistoa, jota on vaan tehtävä, että pääsee eteenpäin.

Voikukat opettavat elämän yltäkylläisyydestä. Kaikkea on tässä universumista loputtomasti: iloa, rakkautta, vaurautta mutta  myös surua, sairautta ja puutetta. Kun illalla on poiminut jokaikisen voikukan nurmikolta, niin mikäs keltainen näky onkaan jo aamulla vastassa kilpailemassa kultaisessa loistossaan auringon kanssa!

Voikukka opettaa, että pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan pitää tässä maailmassa taistella ja että taistelulla on merkitystä. Vääryyttä ei pidä suvaita, vaan sitä vastaan on noustava niillä aseilla, joita on: sanat, vaikuttaminen, keskustelu, kirjoittaminen, mielipiteet – ja voikukkarauta. Vaikka sodan häviäisikin, niin taistelun voi aina voittaa.

Oikeasti tänä kesänä on ollut hämmästyttän vähän voikukkia. Kärsivätköhän ne pakkastalvesta vai mikä? Ja tänä kesänä elämäni on ollut niin hoppuisaa, etten ole ehtinyt edes juurinensa kaivaa voikukkia, vaan olen joutunut tekemään säälittävän minimin ja noukkimaan vain kukkivat kukat.  Vai olisiko se se varsinainen salaisuus: ettei soutaisi hampaat irvessä vastavirtaan vaan keinuisi myötätuulen aalloilla vähäisimmän vastuksen periaatetta noudattaen? Olisiko sekin yksi keltainen opetus?

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Puutarha-aakkoset B

Puutarhassa B on yhtä kuin beige, bi, brutaali, banaaninkuori, bisnes… Tällä kertaa puutarha-aakkonen B:n aiheeksi kuitenkin valikoituu BANAALI.

Kauneus on katsojan silmissä. Makuasioista ei voi kiistellä. Jokainen taaplaa tyylillään. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Ja niin edelleen rakkaasta kielestämme löytyy
loputtomasti kohteliaita kiertoilmaisuja. Eli jos nyt ihan täysin henkilökohtaisesta visuaalis-esteettisestä mieltymysnäkökulmastani listaisin joitain banaaliuden huippuja puutarhassa, niin lista voisi näyttää vaikka tältä:

Ylisuuret patiot ja lähes kokonaan asfaltoidut pihat. Olen varmaan ymmärtänyt väärin, kun olen kuvitellut ulkotilan olevan osa luontoa ja viherympäristöä. Useasti erityisesti rivitaloissa näkee, kuinka maata, nurmikkoa tai kasvillisuutta silti vältetään viimeiseen senttimetriin asti.

Puutarhatontut alkavat pikku hiljaa kuolla sukupuuttoon eli se buumi olikin vain väliaikainen keski-eurooppalainen mielenhäiriötä lähentelevä höpsähdys maamme puutarhakulttuurissa.

Hoitamaton piha, rikkaruohot ja ajamaton nurmikko ovat täysin ristiriidassa sanan ”puutarha” kanssa. Puutarha tarkoittaa ihmisen muokkaamaa ja jatkuvasti säännöllisesti hoidettavaa viherpläjäystä. Hoitamaton puutarha on yhtä ristiriitainen ja vaikea käsitteellinen yhtälö ymmärrettäväksi kuin Neitsyt Maria.

Tummat kasvit ja pensasaidat saavat pihan näyttämään entistä hämärämmältä ja synkkämielisemmältä. Silti ne tupsahtavat puutarhatrendeiksi säännöllisin väliajoin.

Liian täyteen kasvillisuutta ahdetussa puutarhassa menetetään avaruuden tunne ja huonemainen fiilis. Ei auta, että taivas on korkealla, jos maatasossa on vaarana joka askeleella talloa kukkapenkkejä tai viljelyksiä.

Viimeisenä vaan ei vähiten banaalina on tietenkin vuorenkilpi. Se ei kaipaa edes perusteluja.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 23

Isäni on opettaja ja niinpä asuin lapsuuteni suuressa punaisessa kansakoulussa järven rannalla Niinimaalla. Kesä oli parasta aikaan, kun saimme aina kaikki koulunkin tilat omaan käyttöömme. Ja koululla oli tietenkin oma pieni kirjasto! Koulun puutarhasta muistikuvani ovat ihmeteltävän vajavaisia. Meillä oli suuri perunamaa ja tilliä ja persiljaa ja syötävän ihana mansikkamaa ja valtavasti marjapuskia. Sitten meillä oli hopeapaju ja juhannusruusuja ja samettikukkia ja tämän viikon Marjiksen kaunotar eli Kullero (Trollius europaeus).


Kullero on täyteläinen kasvi. Syvän keltainen kullero seisoo uljaasti ja vakaasti ja hyvin itsetuntoisena. Jos kullero olisi ihminen, se olisi suomalainen ei-doupattu naishiihtäjä korkeimmalla palkintopallilla.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Operaatio kelloköynnös, osa IV

En osannut ennalta arvata, että yhteiselämä kelloköynnöksen kanssa voisi olla näinkin stressaavaa.
Yksi Hesarin (sunnuntai 30.5.) linssiluteeksi valikoitunut taimi on vihdoin päässyt omaan isoon ruukkuunsa ja paistattelemaan päivää patiolle. En kuitenkaan usko sen olevan onnellinen. Ensimmäiset kokopäivät ulkona satoi vettä, joten se ei olekaan ottanut pikku kärhillään kiinni tukikepeistä. Se jotenkin aneemisena möllöttää ja kaipaa siskojaan ja veljiään, joille ei niillekään elämä näytä hopeareunustaan. Yksi siskoista elää vielä sisäkuistilla ja on epätoivoissaan takertunut kärhellään kaihtimen naruun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Loput löllöttelevät pation pöydällä pikkuruukuissaan, ja jo verbivalinnasta voi päätellä, että kovin terhakasta ei niiden elo ole.

Stressi syntyy siitä, että olen luvannut kelloköynnöksilleni aivan upouuden, ihanan, syvän ja multavan kukkapenkin puulatoni edustalle. Mutta eihän sitä ole aloitettukaan! Kukkapenkkiä ei ole vielä edes suunniteltu, mitään ei ole vielä raivattu eikä ainuttakaan lapiollista nurmikkoa ole vielä kangettu ylös eikä yhtään reunuskiveä hankittu eikä köynnösritilää shopattu!

Eli ellen mitä pikimmiten saa tehtyä retkeä rautakauppaan ja laita hihoja heilumaan, niin kelloköynnös-lapsukaiseni ehtivät odotuksen ja kaipauksen tuskissaan menehtyä pääsemättä koskaan luvattuun maahan.

PS. Uusin artikkeli kelloköynnöksen kasvatuksesta sunnuntaina 30.5. on taas Hesarin maksullisella digipuolella, joten en voi linkittää. Mutta tässä lyhennelmä Jaana Laitisen ohjeista: Ruukku oltava väh. 20 litrainen, pohjalle soraa, kastelu, istutus kasvatusastian syvyyteen, pidetään sopivan kosteina ja annetaan säännöllisesti lannoitetta. Kukkapenkkiin istutettaessa muistettava tarpeeksi iso kuoppa noin korkeaksi kasvavalle isojuuriselle kasville.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Marjiksen kaunotar vko 22

Voiko jotakin kasvia pitää kauniina, jos se on sisimmässään paha? Jos se tekee kaikkensa valloittaakseen elintilaa muilta eikä suostu rauhanomaiseen rinnakkaiseloon? Jos se on luonteeltaan ikävä ja vallanhaluinen? Jos se ei lähde suosiolla, vaikka pyytäisi kauniisti? Jos se yrittää jyrätä määrällä vaikka laatukin on huippuluokkaa? Jos sen elämäntehtävä on loisia minun maillani ja varastaa minun kallista aikaani, kun yritän raivata sitä juurineen irti maasta? Kas siinäpä pohdittavaa tämän viikon Marjiksen valloittajasta, joka on tietenkin voikukka (Taraxacum officinale).

   
Jos eläisimme maailmassa, jossa lehmät lentää ja rauha vallitsee, niin voikukkahan olisi mitä suloisin kasvi. Se ryöpsähtelisi nätisti omassa kukkapenkissään, helottelisi keltaisia pikku huiskujaan ja sen kuihtumisvaiheessa järjestettäisiin juhlat, jossa hauraita siemenkehiä puhallettaisiin tuuleen ja niiden mukana lähetettäisiin maailmankaikkeudelle tuhat toivetta.

Jos tuollainen rinnakkaistodellisuus on jossain olemassa, haluan muuttaa sinne välittömästi.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Puutarha-aakkoset A

Puutarhassa A on yhtä kuin alku, armo, aika, aurinko, akileija, absurdius… Nyt valinta kohdistuu A:han niin kuin AKTIIVISUUS. 

Vieraat saavat lyhköisillä puutarhavierailuillaan vinoutuneen käsityksen: Kauniina kesäpäivänä kasvit kukoistavat ja ruoho on siistitty, kun patiolla omenapuun alla nautitaan kahvia ja kuohuviiniä ja jutellaan mukavia. Puutarhaelämä näyttää suorastaan himottavan leppoisalta ja nautinnolliselta.

Se on elokuvamaista harhaa, lavastusta, pelkkää kulissia. Oikeasti puutarhan kanssa eläminen on loputonta työtä ja tekemistä. Ja nyt seuraa järisyttävä paljastus: puutarhanhoito = siivoamista.

Puutarhalehdet, -kirjat ja -ohjelmat kilpaa kailottavat toivetta ”helposta” ja ”vaivattomasta” puutarhasta. Hah, miksi ihminen edes haluaa puutarhan, jos hän ei ole valmis laittamaan tikkua ristiin sen eteen? Sama kuin haluaisi loistokunnon löhöämällä sohvalla tai hyvän aviosuhteen pysymällä mahdollisimman kaukana kotoa. Verta, hikeä ja kyyneleitä – ne ovat erottamattomia osia kokonaisuudesta nimeltä puutarha.

Sillä aktiivisuus puutarhassa on tainnuttavan ihanaa! Kun puutarhalapio käteen kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. Omassa puuhastelutarhassa saa täydestä sydämestä toteuttaa omia luontovisioitaan ja luoda mieleisiään kokonaisuuksia. Työpöydällä kokopäiväisesti hakattava Macci ei ikinä anna samaa onnea, tekemisen nautintoa, onnistumisen iloa ja täyttymystä kuin iltavuoro puutarhatöissä.

Ja kun hommat puurastustarhassa saa hetkellisesti tehtyä, voi istahtaa patiolle ja täydestä sydämestä nauttia aikaansaannoksistaan. Aktiivisuutta seuraa pysäytetty hetki ja ilma on sakeanaan leppoisaa onnea.