10 kysymystä siirtolapuutarhasta

Tämä on oikeasti puutarha-aakkonen Q niin kuin QUESTIONS. Aina kun siirtolapuutarha tulee puheeksi vieraitten ihmisten kanssa, saa vastata TOP10-kysymyslistaan. Siirtolapuutarhat kun ovat outoja rauta-aitojen rajaamia alueita, joissa asuu tosi kummallista porukkaa. 

1. Miten ihmeessä sieltä saa mökkejä? Eikö ne ole kauhean harvoin myynnissä?
Ainakin meillä Marjaniemessä vaihtuvuus on valtaisaa. Noin 10 % mökeistä vaihtaa omistajaa vuosittain. Näistä täysin uusille omistajille menee osa ja lisäksi on sukupolvenvaihdoksia tai muuta perhesuhteisiin liittyvää vaihdantaa.

2. Eikös siellä ole joku jonotuslista niille mökeille?
Ei ole. Siirtolapuutarhassa vallitsee autonomia. Kaupunki vuokraa siirtolapuutarha-alueen yhdistykselle, jonka jäseniä jokainen mökkiläinen on. Mökkiläinen siis omistaa oman mökkinsä ja maksaa vuokraa palstasta yhdistyksen kautta kaupungille. Mökkiläinen myös myy oman mökkinsä kenelle haluaa, ehtona vain, että ostaja on helsinkiläinen.

3. Nehän on aivan järjettömän kalliita!
Niin, mikäpä tässä maailmassa olisi järjellistä? Siirtolapuutarhamökin hinta on minunkin 6 vuoden asumisaikana jo tuplaantunut. Mutta halutessaan täällä voi asua puolet vuodesta, joten kyseessä onkin kakkoskoti ihanan puutarhan keskellä. 

4. Eikö siellä asu vain vanhuksia?
Jatkuva sukupolvenvaihdos on meneillään. Ympäriltäni on myyty vanhempien ihmisten mökkejä ja tilalle on tullut työikäisiä lapsiperheitä. Onneksi tulin itse aluelle alle nelikymppisenä, sillä aion jumittaa mökissäni ainakin satavuotiaaksi asti ;-)) 

5. Teillä on siellä aivan kamalia diktaattorisääntöjä ja kaikkia kytätään koko ajan?
Tiettyjä sääntöjä on ja ne ovat vuokranantajan eli kaupungin määrittämiä. Diktatuurista ei ole kyse, vaan siitä, että alue säilyisi ulkonäöltään yhtenäisenä. 

6. Miten siellä voi asua niin ahtaasti? Mä en ainakaan kestäisi naapureita niin lähellä.
Naapurit ovat niin lähellä, että kuulen patiolleni, kun naapurin ulkona olevaan kännykkään tulee tekstiviesti. Jos ei siedä vieraita ihmisiä lähellään, ei missään nimessä kannata tulla siirtolapuutarhaan! Suomi on täynnä ihania erakkomökkejä naapureita karttaville persoonille. 

7. Siellähän on ulkovessat ja suihkuja ei saa olla ollenkaan?
Viemäröintiä ei ole kuin harvoilla uusilla siirtolapuutarhoilla. Vessat ovat siis biokäymälöitä, joita nykyään saa tosi siistejä ja hajuttomia. Kylmä vesi tulee tontin laidalle. Jäteveden puhdistus jää mökkiläisen vastuulle. Meillä on yhteissauna – Helsingin paras! – ja suihkuvuoroja viikolla. 

8. Siellä kaikki tietää toistensa asiat ja juoruaa kaikesta.
Kun lähekkäin asutaan, niin  naapurin kanssa tulee tutuksi. Se auttaa, ettei elämässä ole mitään salattavaa - ja miksi ihmeessä olisikaan? 

9. Pakkotalkoita on kuulemma aivan julmetusti.
Talkoovelvollisuus vaihtelee puutarhoittain, meillä Marjiksessa se on peräti 3 tuntia vuodessa. Siis aivan huikea vaatimus mökkiläiseltä antaa kokonaista kolme tuntia omasta elämästään yhteisen hyvinvoinnin eteen! Onneksi senkin voi välttää maksamalla silkkaa rahaa. 

10. Siirtolapuutarhassa on varmaan aivan ihanaa?
Kyllä! Kyllä! Kyllä!

"Kunnollinen ja järjestelmällinen ihminen"

"Katselin pikkuisten somien mökkien ja puutarhojen rivistöä ja mietin, minkä lajin ihminen halusi asua siirtolapuutarhamökissä keskellä kaupunkia. Luultavasti sellainen, joka kunnioitti järjestyssääntöjä eikä häirinnyt naapuriaan liian kovaäänisellä ilonpidolla, radionsoitolla tai millään muullakaan sopimattomalla. Muutamalla sanalla sanoen: kunnollinen ja järjestelmällinen ihminen. Niin pienissä mökeissä ei pystyisi asumaan hermojaan menettämättä ellei ollut järjestelmällinen ja pannut aina esineet käytön jälkeen niille varattuihin paikkoihin."

Näin tuumailee päähenkilö matkalla Kumpulan siiirtolapuutarhaan. Kirjailija on Harri Nykänen ja kirja nimeltään Valhe. Sitaatti lienee vierailijoiden ajatus siirtolapuutarhasta, mutta mikähän lienee totuus, tai no ainakin sisäpiiriläisen kokemus?

Kunnollisuus ja järjestelmällisyys ovat suhteellisia käsitteitä, toisin kuin järjestyssääntöjen noudattaminen. Siirtolapuutarhassa ei ole kuin muutama yhteinen pelisääntö ja sekin tuntuu olevan monelle mökkiläiselle liikaa. Ihmettelen sitä kovasti, sillä mielestäni päiväkotiin menevällä lapsellakin, puhumattakaan palkkatyössä olevasta aikuisesta, on moninkertaisesti enemmän yhteisiä pelisääntöjä noudatettavana.

Puutarhassa esimerkiksi pensasaitojen korkeus on 140 cm, eikä se ole hallituksen ilkeilyä, vaan se seisoo kaupungin vuokrasopimuksessa. Tässä asiassa on siis kuunneltava isännän ääntä. Samoin rakennusten ja rakennelmien yhtenäisyys ja koot, korkeudet ja sijainnit on määritelty ja ne ovat kaikille mökkiläisille samat. Siirtolapuutarha on demokratian tyyssija. Tasapäisyyden, sanoisi kenties joku, joka haluaa ilahduttaa maisemaa täysin poikkeavilla ja sääntöjen vastaisilla rakennelmilla, jotka kenties ovat hyvinkin sieviä - tosin ihan jossain muussa ympäristössä kuin siirtolapuutarhassa.

Eli siirtolapuutarhaan siis ajautuu sekä kilttejä että kapinallisia asukkaita. Puutarhan hoidossa näkee monia millimetrintarkkoja kynsisaksi-tarhureita ja samoin myös niitä, joita puutarhanhoito ei voisi vähempää kiinnostaa.

Meitä on moneksi, niin elämässä kuin siirtolapuutarhassakin.

Jouluomenapolku lunta tulvillaan

Lunta, lunta ja lunta. Koko Marjis oli hukkumassa lumeen. Vaikka Omenatie ja Saunatie oli aurattu torstaiaamuna, oli uutta lunta tupruttanut sunnuntaihin mennessä taas valtaisasti lisää. Toivottavasti kukaan vieras ei yrittänyt alueelle muualta kuin Pääportista tai Metsäportista, sillä tarpominen yli puolen metrin lumessa yksittäisissä jalanjäljissä ei ole kovin kivaa. Itse jouduin harrastamaan täysin umpihankikävelyä lauantaina ja en kyllä niin raskasta urheilua suosittele kenellekään.

Jouluomenapolun alkaessa odottelimme hevosrekimiestä. Ei kuulunut. Soitto perään ja paljastui, että hän oli juuttunut hevoskuljetusautoineen lumihankeen. Eikä hän tosiaan ollut aamun ja illan mittaan ainut.

Muuten Jouluomenapolku-tapahtuma oli kaunis, harras, iloinen ja maukas. Kerhotalo kylpi jouluisissa koristeissa ja näyttämöllä loisti kuusi. Pastori ja kanttori laulattivat tuttuja joululauluja. Harvinaisen tyylikäspartainen Joulupukki oli saapunut juhlaan peräti Korvatunturilta asti. Lucia-neito, kuvankauniina, sykähdytti sydämiä ja muistutti joulun olevan valon juhla. Pöydässä oli herkullista riisipuuroa, vastaleivottua pullaa ja glögiä. 

Päivän ahkeroinnin kruunasi ilta maailman parhaassa saunassa. Ah onnea!

P niin kuin Paljous

Puutarha-aakkonen P voisi olla vaikka puutarha. Tai parvekepuutarha. Tai puu. Mutta nyt kuitenkin P on niin kuin Paljous, Puute ja Pihiys - eli siis kevyt johdanto runsaustematiikkaan.

Puutarha itsessään on yltäkylläisyyden symboli. Parhaimmillaan siellä on paljon kukkia, hedelmäpuita, pensaita ja muuta ihanuutta. Vähimmilläänkin puutarhassa on paljoutta vaikka pitkästä nurmikosta ja rikkaruohosta.

Pihiys ei kasva puutarhassa. Kasveihin sijoitetut rahat ovat harvinaisen tuottavia. Perennat kukoistavat vuodesta toiseen ja runsastuvat tahdilla, josta pörssiyritykset näkevät vain märkiä unia. Ja tuottoa on mukava jakaa kasvinvaihtotoreilla tai muuten vain ilahduttamalla naapureita tai työtovereita. Ja samasta naapureiden saavuttamasta tuotosta saa itsekin osansa.

Kesäkukat tuottavat yhtä lailla ­– iloa, kauneutta, kestävyyttä, helppoutta. Kevään loppumetreillä muutamalla eurolla ostettu kesäkukka hehkuu kuukausitolkulla. Viinipullon juo parissa illassa, kun kesäkukat (joita saa viinipullon hinnalla jo monta) tuottavat jatkuvaa nautintoa minimissään 90 päivää.

Puutarha tuo runsaus-näkökulmaa elämään. Toissa vuonna oli vadelmia enemmän kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Omenia on joka vuosi tuhottomasti. Tai vaikka voikukkia, niitä aina riittää!

Runsaus-näkökulmaa voi joustavasti mallittaa muuhunkin elämäänsä, koska kokemus puutarhan ylenpalttisuudesta on niin todellinen. Yhtä lailla kun puutarhassani on runsautta vademista tai omenista, elämässäni on runsautta ideoista, ilosta, oppimisesta, läheisistä, ajasta...

Kysymys on enemmän asenteesta kuin todellisuudesta. Voisin puutarhassani kokea puutetta vaikka ruusuista tai loputtomasta kukkaloistosta. Tai voin keskittyä nauttimaan liljoista ja juuri sillä hetkellä kauneuttaan lahjoittavasta kukasta. Voin koko ajan valittaa kiirettä. Tai voin ajatella, että minulla on kaikki maailman aika ja käytän sitä juuri tällä hetkellä parhaalla mahdollisella tavalla.

Minä olen runsaus. Minä olen puute. Minä voin valita.

Paroni puussa ja Puoliverinen prinssi

Voisiko puutarhatarinan kirjoittaa mistä tahansa kirjan nimestä? Leikittelin ajatuksella, suljin silmäni ja napsin kirjahyllystäni satunnaisesti kasan kirjoja. Ja totta tosiaan, kyllähän niistä puutarhatarinoita syntyisi:

"Luova ongelmanratkaisu" on tosi iisi. Mitä muuta puutarhanhoito on kuin loputon virta haasteita? Ja ratkaistu ne on kaikki, jotkut luovemmin, jotkut naapuria kopioiden, jotkut jättämällä ne tylysti ajan hoidettaviksi.

"Kotinikkarin niksikirja" Hmmmm, tästä tekisin happaman kirjoituksen, jossa kadehtisin kaikkia Strömsö-henkisiä nikkareita.

"Harry Potter ja puoliverinen prinssi" analysoisi sarjassa mainittuja kasveja ja yrttitiedon opetusta. Ja tietenkin mainitsisin, että puutarhassani on yksi Pottereiden mukaan nimetty omenapuu, nimittäin Tällipaju. Mutta puoliverinen prinssi, kuka kumma sen tittelin saisi puutarhassani?

"Taikatalvi" -tarinassa kirjoittaisin miten puutarhani nukkuu talviunta, miten koko hiljainen ja autio siirtolapuutarha tuntuu ihan yksityisomaisuudeltani, kuinka ripustelen omenapuuhun joulukoristeita ja miten ihanaa on kirmata saunasta keskelle lumista pihaa viimeistä loppuhuuhtelua varten.

"Paroni puussa" voisi kertoa vaikka siitä puukirurgista, joka leikkasi omenapuiltani lähes valtimot poikki ja tyrehdytti sadon kahdeksi vuodeksi.

"Turms kuolematon" kuulostaa hankalalta aiheelta. Kirja käsitteli etruskeja ja siinä oli taas katala nainen, joka suurimman kataluuden merkkinä vielä omisti viekkaan ja ilkeän kissan. Eli tämä juttu kertoisi ehkä kissasta? Tai voisi se kertoa etruskien aina hymyilevistä kasvoistakin, jotka jonkin aasinsillan kautta saisi ympättyä puutarhan ikiaikaiseen hyvää tekevään vaikutukseen.

"Naurava neitsyt" voisi olla tutkielma siirtolapuutarhojen asujaimiston sukupuoli- ja ikäjakaumasta.

"Oblomov" olisi hidas, polveilevan patoutunut kertomus laiskasti eteenpäin soljuvista hellepäivistä, jolloin on aivan liian väsynyt laittaakseen tikkua ristiin ja aika kuluisi puutarhatuolissa lekotellessa ja kärpästen surinaa kuunnellessa… Ja ihan vähän olisi huono omatunto, kun pitäisi tehdä, saada aikaan, rientää, mutta toisaalta tuolin vetovoima on suunnaton, on niin mukavaa, lämmintä, aurinko paistaa…

O niin kuin Otto niin kuin Onni

Puutarha-aakkonen O herruudesta oli kova kisa: onko se O niin kuin OTTO vai O niin kuin ONNI. Kunnes tajusin, että nehän ovat täysin yhteen sulautunut kokonaisuus. Otto on suurinta Onnea ja Onni ilmentyy Oton hahmossa joka ikinen päivä ja hetki.

Puutarhaan kissarotikkoni Otto ja Ville liittyvät erottamattomasti. Ostaessani siirtolapuutarhamökkiä prioriteeteissa oli korkealla myös kissojeni onnellisuus ja hyvä elämä. Ja kyllä sitä on Marjiksessa riittänytkin! Se energia, elinvoimaisuus, elämän hallinta!

Suurimpana kaikesta on vapaus: kissat saa tulla ja mennä omasta kissaluukustaan miten haluavat, milloin haluavat, miksi haluavat. Ovi on aina avoinna lähteä luontoon, hiiriretkelle, reviirikävelylle, aurinkolepuuttelulle, pensaspäiväunille…

Sääntöjen mukaan lemmikkieläinten pitää pysyä omalla tontillaan. Koiranomistajat sitä noudattavatkin ja suuri osa kissanomistajistakin. Mutta miten kahlita Ottoa, jossa virtaa eteläpohjalainen vapauden veri? Jonka suonissa kuohuu oma laki ja oman elämänsä herruus? Lakeuden ja vapauden lait sykkivät sakeina sydänveressä, vaikka esi-isien maat ja mannut olisi jätetty selän taa ja muutettu kauas Helsingin Marjaniemeen.

Vapaus on elämääkin tärkeämpää, niin minulle kuin kissallekin.

Nyt tällä hetkellä Otto on äärettömän onneton. Se on suljettu kaupunkiasuntoon, neljän seinän sisälle. Se on vanki ja kahlehdittu. Vain alkeellisimmat tarpeet nukkuminen ja syöminen on jätetty ja kaikki elämän ilo, itsensä toteuttaminen, selviytyminen, harrastukset ja haasteet on viety pois.

Eläinlääkärin mielestä Otto on harvinaisen hyväkuntoinen, terve ja upea vanha kissa. Yöulvomiseen on syynä vain ja ainoastaan kaipuu Marjaniemeen ja vapauteen. Oton moukuna on vaihdellen masentunutta, ahdistunutta, kaipaavaa, raivoisaa – välillä jopa jo lannistunuttakin. Kuuntelen sitä kaiket yöt, kärsin Oton puolesta – itseni puolesta yhtä lailla.

Näytän Otolle kalenterista, ettei huhtikuun puoliväliin ole enää viittäkään kuukautta. Kyllä me se kestetään.

Tonttu Tietävän salainen tehtävä

Marjiksen kaunottaret uinuvat valkoisen lumen alla ja haaveilevat tulevasta kesästä. Talventörröttäjien seassa on silti aitoja työläisiäkin hommissa, ainakin puutarhan alati uutterissa vahtijoukoissa. 

Tonttu Tietävä vartioi portin pielessä ja ratsaa tulijat kiinteällä laserkatseellaan. Vaikka en puutarhatonttuja arvostakaan, tämä pieni ja pelkistetty tonttuveijari huteran kepin nokassa tarttui jo aikaisin keväällä matkaani.

Puutarhatonttujen esikuvana pidetään antiikin Hefaistosta, rumaa ja rampaa Heran poikaa. Lyhytkasvuinen Hefaistos oli taitava seppä ja takoja ja omasi muitakin tonttumaisia piirteitä. Varsinaisesti puutarhatonttuteollisuus roihahti Saksassa 1800-luvulla ja sieltä se villitys levisi ympäri maailmaa kulovalkean lailla, niin kuin nyt saksalaisilla aatteilla on joskus tapana.

Ranskasta vuorostaan alkoi tonttujen vapautusliike: tonttuja viedään puutarhoista läheisiin metsiin luonnonolosuhteisiin. Onko vapauttajilla esteettisiä tarpeita siistiä lähipuutarhojaan vai vapautetaanko tonttuja kuin kettuja turkistarhoilta? Jotkut vapautetut tontut kuulemma lähtevät myös matkoille ­- kuten Amelie-elokuvassa.

Vaikea uskoa, että Tonttu Tietäväiseni päättäisi yhtäkkiä lähteä valomatkalle Thaimaaseen tai että se joutuisi aktivistien kaappaamana värjöttelemään talvensa keskellä Roihuvuoren synkkää metsää. Siksi uskallankin jättää sen talveksi portinpieleen hoitamaan omaa arvokasta vartiointitehtäväänsä. Tosin ei se ainakaan rusakoita pidä poissa tontillani - jäljistä päätellen ristihuulilla oli ollut kunnon pikkujouluhipat pihallani.

Lisääkö ruukkukasvi luovuutta?

Luin Richard Wisemanin kirjaa "Minuutissa muutokseen". Luovuutta käsittelevässä jaksossa siteerattiin tutkimuksia, kuinka vehreässä ympäristössä kasvaneet lapset olivat luovempia kuin betoniviidakossa peuhanneet ja kuinka toimistoon tuotu ruukkukasvi sai työntekijät ideoimaan enemmän.

Yksi selitys näille oli evoluutioon perustuva: vihreys tulkitaan niin,  että lähistöllä on riittävästi ruokaa ja silloin ihminen on rauhallisempi, rennompi ja luovempi. 

Pelkkä vihreä väri riitti kirjassa esitettyjen tutkimusten mukaan luovuuden kasvattamiseen. Kun koehenkilöt tekivät helppoja anagrammitehtäviä niin ne, joiden nimi oli joka tehtävään kirjoitettu punaisella, saivat huonommat tulokset kuin ne, joiden oma nimi oli vihreällä.

Omassa työhuoneessani on isoja (muovisia) limoviikunoita, kuolemaisillaan oleva kaktus sekä vaihtuva ruukkukukka. Syksyllä ihastelin ihanaa syklaamia, nyt vuorossa on joulukaktus ja seuraavaksi hankin runkoatsalean.

En tiedä kasvieni luovuutta edistävästä vaikutuksesta, mutta pidän vihreydestä ja katselen mielelläni alati muuttuvaa kukkaa. Se ihan oikeasti rauhoittaa ja saa ajatukset myönteisiin asioihin kuten kesään ja omaan puutarhaan, minulle merkityksellisiin ja rakkaisiin aiheisiin. Näin se lyhyestikin katkaisee työpaatoksen ja antaa virkistävän ajatus- tai haaveilutuokion, jonka seurauksena myönteisempää energiaa virtaa aivoihin ja näyttöpäätteen ääressä kuihtuvaan kehoon. 

Joskus jään tarkoituksellisemminkin ihastelemaan kukkaa ja käytän sitä mindfulness-harjoituksena. Mitä juuri sillä hetkellä näen, kuulen, tunnen, maistan, haistan. On vain tämä hetki - siihen pysähtyminen rauhoittaa.

Eli summa summarum: kauniisti kukkiva ruukkukasvi työhuoneessa on elämää sulostuttavaa silmäniloa ja se luo onnellisia ajatuksia. Se on jo aivan ylittämätön suoritus pieneltä ruukkukukalta tässä jatkuvaa tuloskuntoa vaativassa kvartaalitaloudessa!

N niin kuin nyt

Puutarha-aakkosissa ollaan edetty jo ännään asti ja sehän ei puutarha-kontekstissa voi olla mitään muuta kuin NYT.

Puutarhassa on aina NYT tai sitten ollaan tulevaisuudessa. Joka mennyttä muistaa, sitä vadelmanoksatikulla silmään!

Puutarhassa kaikki kasvaa, kehittyy, muuttaa muotoaan. Jos kasvuaikana päivänkin on poissa, ei voi ymmärtää, koska on ollut se salaperäinen NYT, kun kaikki uusi kasvusto, nuput, versot ja ties mitkä ovat ilmestyneet kasveihin. Kukan puhkeamista ei näe koskaan. Haaveeni onkin joskus viettää koko yö stalkkaamalla puhkeamaisillaan olevaa kukkaa.

”Paras hetki istuttaa omenapuu oli 20 v. sitten. Toiseksi paras hetki on nyt.” Luin sanonnan kesällä ja se taitaa olla aika totta. NYT voi tehdä monia asioita, jotka vaikuttavat nyt heti ja tulevaisuudessa. Miksi odottaa tulevaisuuteen kun voi toimia jo nyt? Ja onko tulevaisuutta edes olemassa, kun koko ajan on nyt???

Puutarhan aika on yhtä aikaa lineaarista ja syklistä. Kevään neitseellinen kasvu on ainutkertaista ja yksilöllistä. Lineaarisesti ajatellen puutarhassa kaikki kasvu tapahtuu once in the lifetime. Kuitenkin vuoden päästä tulee taas uusi kevät ja kasvu toistuu. Ei samanlaisena, mutta samat vaiheet läpikäyden.

Puutarhasta voi siis nauttia samalla kertaa sekä täysin ainutlaatuisena että toistuvana kokemuksena. Esimerkiksi liljat ovat yllättävän upeita ja ihania – joka kesä.

Mitä puutarhajuttuja kannattaisi ajatella lineaarisesti ja mitä syklisesti? Ruohonleikkuu on toistuvuudessaan puuduttavan tylsää. Voisiko siinä kokeilla jotakin ainutkertaisuuden asennetta: nyt leikkaan tällä lailla, onpas jännittävä reitti, ai täällä maasto vierii näin, mihin tyyrään seuraavaksi…

Meditaatiossa ja mindfulnessissa keskitytään NYT-hetkeen. Puutarhassa se onnistuu, kun NYT kasvaa, kukkii, lemuaa ja rönsyää ympärillä ylenpalttisesti koko ajan.

Marjiksen kaunotar vko 45

Vähiin käy ennenkuin loppuu, sano demari tulevista eduskuntapaikoista. Sama valitusvirsi kaikuu myös marrastavasta puutarhastani. Talventörröttäjiksi jätetyt perennat ovat ruskeita, rumia, ränstyneitä. Nurmikolla lojuu kuolleita lehtiä, eikä niistä tule yhtään säveltä mieleen, mutta melankoliaa sitäkin enemmän. Kesän ahkerimmat kukkijat, pelargoniat, ovat nekin jo joutuneet luopumaan leikistä. Ainoat näkyvästi elävät sielut ovat enää persilja sekä tämän viikon syyskaunotar Koristekaali Brassica oleracea var. sabellica.

Tein tänä vuonna syysistutuksen, johon laitoin pinkkejä syklaameja ja vaaleaa koristekaalta. Syklaamit olivat suloisia kuin karkit, mutta eivät nirppanokkaisina kestäneet kovin monta hallayötä. Toisin on koristekaalin laita: sehän porskuttaa väsymättä kuin teinipoika IRCissä.

Marrasmurhetta ja kevätkaihoa

Kukkasipulien istutus on syksyn viimeisimpiä hommia ja ehdottomasti suurimpia iloja. Ja lisäksi vielä käsittämättömän ongelmallista - aina ja joka kerta!

Kaupassa houkuttelevien sipuliröykkiöitten ääressä menee tolaltaan kuin blondi alennusmyynnissä. On aivan pakko saada lisää punaisia tulppaaneja ja eikös siihen Tähtelään sopisi vierekkäin vastaväreinä oranssit ja violetit tulppaanit ja oohh, kuinka kauniita valkoisia tulppaaneja! Sitten sitä tulee mökille järjettömän sipulikasan kanssa ja ihmettelee, että mihin aivovaurioon sitä onkaan hourahtanut ja mihinkäs mää nää kaikki ny sitte istuttaasin?

Vielä kun kesän kuumuus on pehmittänyt aivot ja peruuttamattomasti pyyhkinyt muistista, mitä kukkia keväällä kasvaa missäkin. Niinpä sipulien työntäminen maahan onkin aikamoista arpapeliä. Ja siitähän seuraa se, että keväällä voi vain ihmetellä, miten kummassa olen voinut istuttaa jumalaisen kauniiden punaisten tulppaanien viereen jotakin noin rahvaanomaisen oranssia?

Kun kukkasipulit istuttaa näinkin myöhään kuin marraskuussa pyhäinpäiväviikonloppuna, saa sipulit hävyttömän halvalla. Tosin muutamaksi viikoksi kylmään puulatooni unohdetut krookuksen sipulit jo lykkäsivät vähän vehreää taintakin, mutta sehän on vain liian lämpöisten säiden vika se. Ja eiköhän ne mullassa ota pienen järkensä käteen ja odota kevättä ihan kiltisti.

Eipä psykologit ole tainneet tehdä lykätyn tarpeentyydytytyksen ja sitä kautta suurempien voittojen tavoittelutestejä  kukkasipuleilla. Perustestihän menee niin, että pysäytetään ihmisiä kadulla ja kysytään, otatko 1000 euroa nyt vai 1100 euroa kahden viikon päästä. Lähes jokainen koehenkilö ottaa tonnin käteen heti tällä sekunnilla. Mutta miten kävisi, jos koehenkilöiltä kysyttäisiin, otatko 100 kukkasipulia nyt vai haluatko puolen vuoden päästä saada 100 upeasti kukkivaa kevätkukkaa?

Lahjoitan testi-idean psykologeille vapaasti käytettäväksi.

Tunnustan eläneeni 7 kertaa

Sain lukijaltani Päiviltä Beautiful Blogger -tunnustuksen jo jonkin aikaa sitten ja olen siitä hyvin otettu. Blogitunnustuksen ohjeissa oli, että sen myötä pitää kertoa itsestään 7 asiaa, joita muut eivät tiedä ja lisäksi tunnustus pitää antaa 7 muulle blogille. Ehdot ovat rankat! Yritän aloittaa tunnustuksista ja pitäydyn jotakuinkin blogini aiheissa eli puutarhassa, kissoissa ja kirjoissa.

Jos tulen juhlista sudenhetkenä kotiin, saatan mennä ripsivärit silmissä nukkumaan. Tässäkin ilmenee elämäni prioriteetit: kerran vuosia sitten tulin aamuyöstä kotiin ja siivosin kissavessan ja menin nukkumaan. Hetken päästä heräsin ja ajattelin, että kauheeta, kissavessa on siivoamatta ja niin nousin ylös siivoamaan sitä. Aamulla huomasin, että meikit oli jäänyt pesemättä mutta kissavessa siistitty kahdesti! Toinen esimerkki priorisoinnista tapahtui kerran kaupan kassalla kun korttini oli mennyt umpeen. Jätin omat tavarani kauppaan, mutta riivin taskuistani vihoviimeiset sentit saadakseni kissalle murkinaa.

Tunnustan, etten ole lukenut loppuun Joycen Odysseusta, vaikka tuplasti olen yrittänyt. Kilven Alastalon salia en edes omista.

Tunnustan eläneeni niin livenä, kuvitelmissa, unissa, välillisesti kuin tässä ja muissakin rinnakkaistodellisuuksissa. Mikä on totta ja mikä unta, kas siinäpä kysymys. (Liittyy myös haluuni oppia näkemään selkounia.)

Tunnustan rakastavani Jane Austenia kaikissa muodoissaan: kirjoina, äänikirjoina, suomeksi, englanniksi, sarjoina ja elokuvina. Kaikki käy. BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan katson kerran vuodessa ja joka sekunti on suklaaseen verrattavaa täyteläistä nautintoa. Tuo viktoriaanisen ajan ilmapiirissä räpiköinti vetoaa romantiikan kaipuuseeni: sadussa käy hyvin ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun asti. (Paitsi ei ehkä Lydia ja Mr. Wickham, joiden kohtalosta pitäisi kirjoittaa oma kirja. Uskon Lydian opportunistiseen elämäniloon, hän nousee mistä alhosta tahansa!).

Tunnustan, että puutarhanhoito on välillä ihan syvältä! Inhoan esimerkiksi voikukkia yli kaiken ja niiden kitkemiseen käytetty aika on totaalisesti hukkaan heitettyä!

Tunnustan haluavani pizzaa säännöllisen epäsäännöllisesti, vaikkei se koulutetun fiksun nykynaisen pirtaan sovikaan. Ilman Mäkkärikemaa voisin elää loppuikäni, mutta jos kaikki pizza katoaisi maailmasta, niin viimeistään kahden kuukauden päästä minun olisi sitä aivan julmettu ikävä.

Yhtä seikkaa en kuitenkaan kehtaa tunnustaa edes tässä. Se on eräs tv-sarja, jota seuraan suurella halulla vuodesta toiseen. Kesätauot ovat kamalia! Sarjan käsikirjoitus on uskomaton: miten niin vähällä väellä ja aina samoja parisuhteita ensin lopettamalla ja kohta uudestaan henkiin herättämällä saadaan aikaan niin koukuttavaa draamaa! Varmaan kaikki addiktiotkin on jo käyty läpi ja kaikki mahdolliset parinmuodostuskuviot iästä riippumatta. Me likes!

M niin kuin Marjis

Minun elämässäni on vain kaksi puutarhaa. Ensimmäinen on äidin ja isän luona kotona Alavudella, iso, kaunis ja runsas. Siellä on lääniä niin paljon, että silmä lepää. Oikean puutarhan siitä tekevät metsäpuut eli koivut ja männyt. Niitä minun on täällä piskuisessa kaupunkipuutarhassani ikävä.

Toinen puutarhani on täällä Marjaniemen siirtolapuutarhassa. 450 neliötä laidunta ja pikkuinen mökki. Omenapuita on viisi, mutta vain kahdelle olen antanut nimet.  Paratiisi on kaunis ja suojaisa ja Tällipaju pahoinpitelee minua lukemattomia kertoja vuodessa. Joku voisi kuvitella, että minä lyön pääni omenapuuhun, mutta ei, kyllä se on ilkeämielinen Tällipaju, joka mätkii minua.

Luumupuut ovat nimiltään Lumumba ja Rebel, kirsikkapuut Jussi ja Ellen. Kukkapenkkejä ovat Rosarium, Lilium, Ekolähiö, Majakkasaari, Tähtelä, Kuutamola ja vielä keskuskukkapenkki, joka jostain mystisestä syystä on jäänyt nimeämättä. Marjapensaita ja erityisesti vadelmia on loputtomasti. Mahtuupa tontille vielä kasvi- ja perunamaakin. Ja iso nurmikko.

Merkitykseltään Marjis on minulle paljon suurempi kuin tontti ja mökki. Marjis on sitoutumista, tulevaisuutta, luovuutta, vapautta ja vastuuta. Marjis on mullan tuoksua ja likaisia kynnenalusia, lapiokaupalla tuntoja maasta, konkreettista fiilistä kuulumisesta osana tähän maailmankaikkeuden kiertokulkuun. Marjis on raatamista – onnistumista ja pettymystä. Marjis on kuohuttavaa hiiren rapinaa alakerrasta. Marjis on kylmä lonkero saunahöyryävällä patiolla ihan pimeässä ja autioituneessa talvipuutarhassa.

Marjis on mun koti ja kaikkine puutteineenkin rakas kuin yöt naukunallaan valvottava kissa.

Marjiksen kaunotar vko 42

Tämä kaunokainen jaksaa uskollisen elinvoimaisesti vihertää ja tarjota maukasta syötävää muuten jo tyhjentyneeltä ja sateen piiskaamalta kasvimaalta. Käsitykseni mukaan kaunokainen parantaa myös veriarvoja aika lailla, joten syötyäni tätä koko kesän hemoglobiinini oli paras mahdollinen. Saanko esitellä lempiyrttini ja ikisuosikkini Persiljan Petroselinum crispum. (Anteeksi surkean sateinen kännykkäkuva).

Persilja on oikukas villikko. Edelliskesänä vihdoin luovuin kaikista kompuroivista yrityksistäni itse kasvattaa siemenestä moista epävarmaa nirppanokkaa. Ostin kauniisti viheriöivän persiljani Hakaniemen torilta, jaoin sen ainakin neljäksi puskaksi ja lykkäsin maahan. Mikä ihanan runsas sato siitä sukeutuikaan! Ja niin vaivattomasti! Ja heti syömävalmiina!

Tällä hyväksi havaitulla uralla kynnän tulevinakin kesinä.

Nyt taidankin ostaa kaupasta ruukkupersiljan ja laittaa ruokaöydälleni yrttiruukkuun. Pitää testata, kuinka kauan se tuottaa satoa. Marjiksen ikkunalaudalla ruukussa nautiskelleet basilikat riittivät koko kesäksi, mutta ihan samanlaista sukseeta en usko kaupunkilaisruukkupersiljan saavuttavan.

PS. Nyt tuli kielitieteellinen tenkkapoo koskien ajanmäärityksiä. Kun tähän aikaan eli lokakuun 21. päivänä sanoo "viime kesänä" niin mitä se tarkoittaa: lähintä vai sitä edellistä kesää? Onko lähin kesä "tänä kesänä" ja "nyt kesällä"? Mulle ainakin on, koska oma kesäni on vasta runsas viikko sitten päättynyt. Huomasin tämän ongelman, kun kirjoitin alunperin "viime kesänä" viitaten kesään 2009, mutta jos kaikilla ei kesä kuiteskaan kestä näihin syysmyräkköihin ja ensilumen odotuksiin asti, niin siksi korjasin sen muotoon "edelliskesänä".

Kanelinkatkuinen WiherHiiriWinkki

Nyt kun ilmat kylmenee, niin pikku hiirujen töpötassuja paleltaa. Mikrokokoisiin aivoihin tupsahtaa ajatus, että joskos sisätiloissa olisi messevämpää.  Ja mikäs on lämpimässä mökissä majaa pitäessä, kun kissakin on pakkomuutettu kaupunkiin. 

Haluatteko että kerron Marjiksen saunassa kuulemani uusimmat vinkit hiirien pysyttämisessä poissa sisätiloissa? Ei se mitään, kerron ne silti.  Uskomattomat WiherHiiriWinkit menee näin:

• Mökin lattia kannattaa pestä etikalla. Haju karkottaa hiiret, eivätkä ne halua juoksennella etikantuoksuisella lattialla. 
• Hiirien sisääntuloreittien suulle kannattaa laittaa kanelitankoja. Ronkelihiiret ei sitten varmaan tykkää kanelistakaan vai?

Itse aion kokeilla tuota jälkimmäistä, vaikka en ihan siihen uskokaan. Viime syksynä ostin sellaisen infrayliääntä muodostavan laitteen, joka sijoitettiin töpseliin ja joka mainostekstin mukaan olisi täysin kestämätön hiiren korville. No, ei kyllä ollut! 

Tai sitten mökkiini asettui jotain ihme sirkus-mutantti-superhiiriä. Kun muutin Marjiksesta pois, niin jätin Oton kuivaruokapussin kuistin lattialle. Tultiin Oton kanssa takaisin 5 päivän päästä, mökkiin murtautuneet hiiret oli nakertaneet pussin kyljen auki ja napsineet naksut parempiin mahoihin. 

Ei se mitään, ostin uudet naksut ja seuraavaksi viikoksi laitoin ne vielä erillisen muovipussin sisään ja n. 1,5 metrin korkeuteen mikron päälle ja mikrokuvun alle. Auta armias kun hämmästyin mökille palatessani! Superhiiret olivat nostaneet mikrokuvun ylös ja kömpineet sen alle repimään pussin auki ja rouskuttelemaan naksut kitoihinsa. Se mikrokupu lensi saman tien huis hemmettiin kuin vaalilupaus.

Hiiret suorastaan mykistävät minut. Melkein en osaa edes päättää, haluanko seuraavassa elämässä olla hiiri vai voikukka, molemmat kun todistetusti elävät ikuisesti. Välillä tosin matka saattaa katketakin, kuten tällä Oton uupumattoman metsästysvietin uhriksi joutuneella ja minulle lahjaksi tuodulla pikkujyrsijällä. Naapurit luulee mua kamalan ahkeraksi siivoajaksi, kun kuistin mattoa pestään kesällä pahimmillaan pari kertaa viikossa...

Marjiksen kaunotar vko 41

Jos laitan silmät kiinni ja ajattelen ensimmäistä mieleen tulevaa väriä, niin se on punainen. Jos laitan silmät kiinni ja ajattelen ensimmäistä mieleen tulevaa kukkaa, niin se on ruusu. Ja jotenkin uskon, että suuri osa maailman ihmisistä reagoisi täsmälleen samoin kuin minä.

Ruusu on kukkien kuningatar. Viattomuuden merkki. Suuren rakkauden symboli. Vaikenemisen kuvastaja. Intohimon airut. Kukkaiskielen monitaituri.

Legendojen mukaan ruusut olivat alun perin valkoisia, mutta ihmisen syntiinlankeemuksen tähden ne muuttuivat punaisiksi. Tämä puutarhassani kukoistava ruusuni Bonica on siis vähän saanut maistaa syntiä, mutta on sydämeltään vielä viattoman toiveikas aivan kuten puutarhurinsakin. Lokakuun 16. päivä kukassa on vielä nuppu, sitä kutsuisin toiveikkuudeksi!

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu. Näin sanoo Gertude Stein ja viittauksen alkuperä juontaa Romeoon ja Juliaan. Siinä Juliaa harmittaa Romeon suku Montaguet ja hän tuumaa, että mitä on nimi, sillä ruusu minkä nimisenä tahansa tuoksuisi yhtä suloiselta.

Legendojen mukaan ruusun tuoksukin on mysteeri. Miten samassa paikassa kasvavista kukista vain ruusu tuoksuu huumaavan täydelliseltä? Ruusu muutenkin on salaisuuksien kukka. Valkoisella ruusulla keskiajalla viitattiin Neitsyt Mariaan ja hänen elämänsä mysteereihin. Punaisella ruusulla viitattiin Jeesuksen vereen ja kärsimyksiin. Perusruusun viisi terälehteä merkitsevät Jeesuksen viittä ristiinnaulitsemishaavaa. Antiikissa ruusu oli Afroditen kukka, joka viestitti kauneutta ja rakkautta. Se myös kätki kaikki salaisuudet, siitä nimityskin sub rosa eli asia pysyköön salaisuutena, off the record. 

Huh kuinka paljon latauksia mun ruusualtaan tämän kesän tulokkaalla ja upealla Bonicalla onkaan harteillaan! Minulle itselleni ruusu symboloi toivoa, rakkautta, juhlaa, vieraanvaraisuutta ja nautiskelua. Ihana kasvi siis, ilmiömäinen kukkien kuningatar!

Operaatio kelloköynnös, The end

Joudun tunnustamaan olevani surkea kelloköynnöksenkasvattaja. Köynnökseni ei jostakin mystisestä syystä laisinkaan tuottanut siemeniä. En siis voi ensi kesänä nähdä tätä käsittämätöntä vaivaa uudelleen (hyvä!).

Jos nyt listaisin kelloköynnöskasvatuksen pros and cons, niin ekana huomiona on tietenkin huoltosuhteen intensiivisyys. En kasvattanut kelloköynnöstä vain omaksi ilokseni, vaan sitä sai seurata muutama satatuhatta sunnuntai-Hesarin lukijaa. Joku murto-osa sitäkin juttua varmaan aamukahvinsa palanpainikkeeksi lueskeli. Siten vastuuni kasvista oli kerrassaan järisyttävän suuri ja se tietysti aiheutti stressiäkin. Entä jos siemenet ei idä? Entä jos tapan taimet? Entä jos ne eivät kuki? 

Kuten yleensä aina elämäsässä, kaikki nämäkin huolenaiheet olivat turhia ja niihin kulutetut hetket hukkaan heitettyjä. Nekin ajat olisin voinut vaikka kirjoittaa runoja tai tehdä mielikuvaharjoituksia.

Suurin plussa kelloköynnösprojektissa oli se, että sain Tähtelä-kukkapenkkini rakennettua puuladon seinustalle. Tähtelä maisemoi uskomattoman kauniisti harmaan puuladon ja siinä voin vuosittain kokeilla erilaisia köynnöksiä. Ensi kesänä Tähtelä saa asukkaikseen köynnösruusun ja ehkä ruusupavun. Tai tuoksuherneen.

Kelloköynnös ei mitenkään hurmannut minua ulkonäöllään tai persoonallaan. Siksi se ei koskaan päässyt edes minkään viikon kärkikolmikkoon valitessani Marjiksen kaunotarta. Kelloköynnöksen kukat ovat liian tummat minun makuuni, eihän niitä edes paljon erota tummanvihreästä lehvästöstä. 

Lisäksi kukka on aivan liian hidas. Tämä projekti jotenkin taas antoi minulle luvan ostaa taimet torilta ja taimikaupoista. Elämässäni on niin julmetusti muuta työtä ja tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, että epävarmat yritykset kasvien kasvattamiseksi siemenestä alkaen tuntuvat aikamoiselta ajan ja energian hukalta. Minähän pidän paremmin elinkeinoelämän rattaita pyörimässä, kun annan jonkun muun tehdä osaamansa homman parhaiten ja jatkan itse minulle sopivammasta kohdasta eteenpäin.

Elämäni ensimmäiset ja tod.näk. myös viimeiset kelloköynnökseni alkavat olla elinkaarensa loppuviikoissa. Nyt ne vielä kukkivat ja onpa pari nuppuakin nähtävissä. Mutta siemeniin asti eivät nämä kyllä tänä kesänä ehtineet, joten tämä on nyt sitten tässä.

Amen.

Rappioromantiikkaa

Tuttuni kysyi, mitä puutarhassani vielä kukkii. Vastasin, että eipä paljon mitään. Kunnes avasin silmäni ja huomasin, että täällähän on vielä hurjaisa kukinto päällä!!! Ihan eivät ehtoisimmillaan kukat enää ole, vaan niissä on havaittavissa kypsynyttä elämänkokemusta. Joku vanhentuu arvokkaammin ja nauttii ylpeydellä rappioromantiikasta, toiset yrittävät epätoivoissaan tarttua kesään kiinni.

Europanea-jaloruusu aloittaa heinäkuussa eikä onneksi malta laisinkaan lopettaa kukkien sarjatuotantoa.

Tässä kesäkukka antaa parastaan: kerrottu lobelia suoraan Hakaniemen torilta. Nyt myyjä jo muistaa, että minä ehdottomasti haluan lobeliani kerrottuna.

Ties mikä kellokukka tää lienee - voipi olla vaikka rikkaruoho.

Kesäneilikoita kasvaa penkissäni joka vuosi: ahkeria kukkimaan ja sievän värisiä, mitä vielä voisi toivoa?

Koristemansikka on ihmeellisyyden ilmentymä. Se aloittaa kukinnan ekana keväällä ja jatkaa myöhäisimpään syksyyn. Ja vaikka luulin, että kyseessä on koriste, niin olenpa saanut maistaa pari makeaa mansikkaakin.

Krassi ilahduttaa iloisella värityksellään yllättävänkin pitkään syksyyn.

Malva aloittaa aikaisin auringossa, mutta varjoisimmissa kolkissa kukinta jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Aaahh, mitä ihanampaa voisi olla kuin vaaleanpunainen ruusu!

Tätä vihulaista syysasteria revin puutarhastani irti juurineen joka syksy. Mutta ei auta: aina nämä nousevat ylös mullasta ties minkä uudelleensyntymisopin villitseminä. Vai onko se minun karmani. että seurauksena pahoista töistäni jään tähän ikuiseen ympyrään, enkä ikinä pääse syysastereista eroon?

Syklaamin lehtikuvio on uskomattoman kaunis, viehättävyydessään se vetää vertoa kukalle.

Höh, tämän olen ostanut heinäkuussa ja kyllä se vihdoin syyskuun lopussa ehti kukkaankin. Nimi vain on hukassa ja on tuo kukintokin vähän tuollainen bad hair day -tyylinen.

Amppelitomaatti jaksaa olla satoisa.

Verikurjenpolvi kasvaa korkeutta ja laajentuu entisestään. Ja yllättävästi joku kukka aina kukkii näinkin myöhään.

Näillä mennään! Ei hullumpi kukkasaalis näin lokakuun kymmenentenä, suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä.

Marjiksen kaunotar vko 40

Myöhäissyksyn kukkijoista tämä on yksi kauneimmista ja kestävimmistä. Kukka rehottaa tanakasti tukevassa varressaan ja haastaa pikkuhallat vankalla olemuksellaan. Oikeasti kylmä puraisu vain kaunistaa kukan punerrusta entisestään. Perinteiseen perennatyyliin kasvi laajentuu ja runsastuu ihan itsestään vuosi vuodelta. Kyseessä on syksykaunotar Komeamaksaruoho (Sedum Herbstffreude).

Voi kasviparka millä nimellä sitä on kiusattu! ’Maksa’ruoho, yöks vaan. Oli sitten kyseessä sisäelin’maksa’ tai imperfekti ’Maksa!’ on assosiaatiot yhtä ikäviä. Nimen epätoivoinen suomentaja on yrittänyt kaunistella nimeä mainosmaisella kikalla laittamalla alkuun adjektiivin ’komea’. Tässä siis yritetään samaa kuin kirjolohessa, joka oikeasti on sateenkaarirautu. Ei mene läpi tällaiset helppoheikkimäiset heitot!

Sanotaanhan sitä, ettei nimi miestä pahenna. Eli ei kai sitten kasviakaan – ehkä. Paitsi kyllä vähän.

Hallatar haastaa

Nautin Marjiksessa aivan suunnattomasti aamuista, kun saan syödä aamiaista ulkona patiolla. Katselen puutarhaani, tuoksuttelen syksyn aromeja, kuuntelen etäistä liikenteen tohinaa. Avaan kissalle viereeni toisen tuolin ja siinä se pehmusteella kehrää ja silityttelee itseään. Hetki on täynnä syvää rauhaa, lähes meditatatiivinen. En sano, että se on päivän paras hetki, sillä silloinhan ei olisi enää mitään odotettavaa päivältä, joka vasta tempoo lähtökuopissaan.

Tänä aamuna seitsemän jälkeen nurmikko oli ihan valkoisena kuurasta. Naapureitten huopakatoilla oli huurretta. Lämpömittari näytti -0,5 celsiusta. Jouduin aamiaiselle sisätiloihin ja Otto-raasu kipitti yläkertaan mun lämpimään sänkyyn.

Ehkä luontokin jo toivoisi meidät ihmiset pois siirtolapuutarhasta. Luonto haluaa rauhoittua ja asettua marrastamaan. Aivan kohta meiltä suljetaan kesävesi, eli ei tässä enää kauaa voi pyristellä.

Mutta ensi viikko näyttää säätiedoissa hyvältä. Vielä on monta ihanan raikasta patioaamiaista edessä - ehkä toppahousuissa, mutta kuitenkin ulkona!

Puolivuotissynttärit!

Puutarhatarinoita täyttää tänään ennätykselliset puoli vuotta ja kivaa on ollut!  Puutarha on aiheena syvä pulppuava lähde  – tai välillä jopa upottava suonsilmä.    

”Marjiksen kaunotar” on ollut teemoista tietenkin ykkösenä ja kasvitarinoiden tiimellyksessä on käsitelty niin myyttejä, pätkätyöläisen arkea kuin pahuuden syvintä olemustakin. Kasvien lisäksi kaunottarina ovat paistatelleet Otto-kissani ja äitiltä saatu onnenkivi ja Anhavan suomentamat tankarunot. Ohessa pari näytettä: vko 31, vko 24 ja Marjiksen eksistentiaalinen kaunotar ja tietenkin kaikkien kaunotarten kuningatar kaikissa väreissään.

Kierrätys, citykani, dilemma, flow ja lebensraum… ”Puutarha-aakkoset” -sarjan aihekirjo voittaa näköjään värikkäämmänkin kukkapenkin 6–0. Ehkä tässä sarjassa parhaiten toteutuu blogini alaotsikko ”Kaikki elämässä löytyy puutarhasta”. Tässä omat suosikkini: J niin kuin ja, B niin kuin banaali ja  H niin kuin hipelöinti.

”Operaatio kelloköynnös” oli making of -versioni Hesarin sunnuntaisivujen juttusarjasta, jossa seurattiin kasvattamaani kelloköynnöstä huhti-syyskuussa. Ihan oikeesti: omat mullalta ja hieltä tuoksahtavat juttuni voittavat Hesarin  tylsät kasvatusvinkit mennen tullen, miukaisee tämä katti häntä ylpeästi pystyssä! Tässä maistiaisiksi kesän tunnontuskia.

Muita toistuvia teemoja ovat olleet MWWW eli Minnan WerratonWiherWinkki sekä kirjat ja tietenkin kissat! Rakkahin Otto on avautunut kertomaan elämästään, samoin kesäkissani Osku ja tietenkin Ville on päässyt post mortem -muisteloihin mukaan.

Yksi pitkä kuuma Marjis-kesä on taas takana. Puoli vuotta kalenterini on näyttänyt pelkkää kesää, kesää, kesää…  Pian on aika napata Otto kainaloon ja muuttaa takas kaupunkiin. Bright city lights, here I come again. Fyysisesti jätän puutarhan taakseni, mutta ei haittaa. Minähän olen puutarha ja puutarha on minä. Puutarhatarinat siis jatkaa puskemistaan entiseen malliin kuin eukko lumessa vai oliko se Stockan jonossa.

Suureksi ilokseni olen saanut "Beautiful Blogger Award" -tunnustuksen uskolliselta lukijaltani Päiviltä. Lämpimät kiitokset!

Vielä on kesää jäljellä

Kesän viimeinen saunakerta meillä Marjiksessa on aina jotenkin haikea. Koko kesä ollaan saatu nauttia tästä Suomen parhaasta saunasta ja rattoisasta seurasta, ja nyt se suunnaton ilo yhtäkkiä riistetään meiltä. Kesä meinaa olla ohi, puutarha nuutuu ja horrostuu, naapurit on hyvästeltävä ja on harkittava omaakin muuttoa takaisin kaupunkiin. Ei yhtään haluis!

Marjiksen lämpimästi sykkivä sydän, sauna, on mahdollisimman pitkälle säilytetty alkuperäisessä 50-luvun asussaan. Kiuas on kertalämmitteinen ja lämmitysurakka kestää n. 4 tuntia. Vartin välein on syötettävä uutta reidenpaksuista halkoa kiukaan ahnaaseen kurkkuun. Kesälauantaisin noin yhden aikaan lämmittäjä heittää häkälöylyt, huuhtaisee lauteet ja kahdelta alkaa miesten vuoro. Naiset pääsevät saunaan viideltä.

Saunomisjärjestys herättää miespuolisessa väestössä jatkuvasti närästystä ja pientä kapinahenkeäkin, mutta järjestyksellä on omat historialliset perinteensä. Marjiksen puutarhalegendan mukaan vuorot olivat aikoinaan toisin päin, mutta sen seurauksena miehet eivät palanneetkaan saunasta, vaan jäivät kallistelemaan saunalle tai jonkun naapurin mökille, mistä huppelisia miehiä sitten köyrättiin kottikärryillä kotimöksille.

Löylyt on leppeät tai kirpakat, aina hyvät. Kun kuumuudesta on nautittu, kietaistaan pyyhe ympärille ja mennään istuskelemaan terassille kylmän juoman ja rupattelevien naapurien seuraan. Kummasti se maailma siellä aina parantuu!

Nyt viimeisellä saunakerralla naisia hemmoteltiin myös herravieraalla: 16-vuotias pitkäturkkinen Janus-kissa istuskeli narussa tupakkapenkillä. Siellä se arvokkaasti otti silityksiä vastaan ja vain väsyneen välinpitämättämästi vilkuili ohikulkevia piskejä.

Joskus terassilla lauletaankin. Keväällä kaikui suvivirsi ja monena syksynä ollaan tähän aikaan hoilattu  täysin totuudenvastaisesti, että vielä on kesää jäljellä. Pimenevässä illassa tunnelma on vähän harraskin, kun terassin pöydillä on kesäkukkien sijasta värikkäät tuikut ja kaikki tietävät, että se on loppu nyt.

Tosin onhan meillä sitten Tapaninpäivän sauna. Ja ihan kohta on taas Vappusauna. Ja sittenhän on taas uusi kesä, onhan, onhan?

Marjiksen kaunotar vko 38

Ei ole kesäkukkien voittanutta! Nyt sen taas huomaa, kun  aikanaan valloittavasti kukkineet perennat nyt vain nuokkuvat rumina rönsyinä, mutta kesäkukat ne vaan jaksaa porskuttaa.

Kesäkukat ovat puutarhurin pelastus monella tapaa. Niillä vähemmänkin vihreää peukaloa omistava rakennekynsilakkasormi saa somistettua puutarhansa näyttäväksi kukkaparatiisiksi. Tai jos on tärkeitä vieraita tulossa ja kaikki perennat ovat juuri silloin vaiheessa tai on kovin aikaista keväällä tai myöhäistä syksyllä, voi kesäkukilla aina piristää ja tuoda säihkettä sopiviin spotteihin. Jos ei muuten, niin voi stailata näyttävän ruukkupuutarhan oleskelutilaan.

Mikä parasta, kesäkukat sopivat täydellisesti "kaikki mulle nyt heti" -kulttuuriin. Kukat saa ostaa valmiina taimina torilta tai taimikaupasta tai hätätapauksessa vaikka lähisupermarketista. Mitään pitkällistä kasvatusta tai odottelua ei tarvita, vaan kesäkukat on kuin nuudelikeitot parissa minuutissa valmiita nautittavaksi.

Ja kesäkukat loistavat ja jaksavat kukkia koko kesän vähälläkin hoidolla ja mitättömillä ravinteilla kuin pätkätyöläiset. Kun kuihtuneet kukat noukkii pois, niin pieni kukkaparka ahkeroi kahta kauheammin saadakseen uudet kukat valmiiksi siementämään ennen syksyä. Kesäkukkia siis vain kupataan hävyttömästi ja otetaan hennoista kukkavarsista kaikki tehot irti.

Niinpä annetaan nyt kerrankin iso käsi uutterasti kukkineelle ja kauniisti levittäytyneelle ahkeraliisalle (Impatiens walleriana).

Taimet olivat pienet ja kituliaat ostaessani ne Hakaniemen torilta. Mutta päästessään Kuutamola-kukkapenkkini reunustaksi alkoi kukoistuskausi. Portilta kurkistaessa ne antavat runsaan ja täyteläisen mielikuvan puutarhastani ja aivan kuin liehuttavat punaista tervetuliaistoivotusta. Eikä ahkeraliisoja ole tarvinnut edes nyppiä, vaan esimerkillisen tunnollisesti ne ovat kukkineet koko kesän kuin kuuden laudaturin ylioppilas, josta tulee oikein kiltti alipalkattu sairaanhoitaja.

Oi omena minkä teit!

Omenien kanssa elämisessä ei ole kultaista keskitietä, on vain joko-tai. Joko ei ole yhtään omenaa ja toivoisi jostain niitä saavansa ja kyttää niitä himokkaasti kuin Eeva. Tai sitten hukkuu omenoihin, eikä enää tiedä, mihin niitä saisi tyrkättyä.

Omena on minulle yltäkylläisyyden ja kaiken runsauden symboli puutarhassa. Niitä piisaa itselle ja lahjoitettavaksi tutuille ja ihan tuntemattomillekin. Ja sitä juuri pidän runsauden mittana, sillä eihän nyt tuntemattomille anneta kuin joskus lantteja katusoittajille tai seteleitä kodittomia kissoja varten Hesyn keräyslippaaseen.

Joka aamu jaan omenani neljään: parhaat poimin puusta työkavereille tuotavaksi, parhaat pudokkaat laitan pesuvatiin portin pieleen ohikulkijoiden otettavaksi, huonommat pudokkaat joutuu kompostiin ja muumiotautiset pitää kerätä sekajätteeseen.

Viime viikonloppuna koin sadon huippuhetket. Vähän jos selkänsä käänsi, kypsän rapsakoita omenia ropisi innolla puista alas. Rouskuttelin niitä pahimpaan nälkääni, keitin sosetta pakkaseen ja kuivasin kasvikuivurilla. Sekös tuntui hullun hommalta! Omenien pilkkominen tarpeeksi kapeiksi siivuiksi vie iäsyyden! Ja sitten ne on siinä kuivurissa vielä toisen iäisyyden kaupan päälle!

Vaikka mitäpä tässä elämässä on muuta kuin aikaa. Kuivuria on kiva testata ja oikeasti siinä saa mukavasti hyödynnettyä isojakin määriä, kun yhteen satsiin saa dumpattua vajaan pesuvadillisen omenia.

Toinen tämän syksyn uutuusomenajuttu on huonompien omenien kaivaminen perunamaahan, kun komposti alkaa olla jo täynnä. Ensin se kuulosti hassulta idealta, mutta tarkemmin ajateltuna se voi toimiakin. Kaivoin lapionsyvyydeltä multaa ja ladoin omenia vieri viereen nukkumaan talviunta. Kevääseen mennessä toivon omenien täydellisesti hajonneen ja muuttuneen ravinteikkaaksi mullaksi kasvattamaan uutta uljasta perunasatoa. 

Haa, nyt tuli mieleen, että onkohan ranskalaiset aina tehneet niin, kun ranskaksi omena on 'pomme' ja peruna on 'pomme de terre' eli maan omena?

L niin kuin lebensraum

Se mitä kasvit puutarhassa eniten janoavat on lebensraum eli tilaa kasvaa, kukoistaa ja laajentua. "Menkää ja täyttäkää maa" on varmaan hyvästelypuheessa sanottu paratiisista karkotetuille kasveillekin.

Alla olevissa pelargonian kuvissa asia näkyy konkreettisesti. Stailasin toukokuussa sitä YLEn multajuttua varten puutarhaani ja ostin kolme pelargoniaa ruukkuihin. Kaksi pääsi isoihin ruukkuihin ja kolmannelle en siinä hötäkässä ehtinyt etsiä uutta kotia, vaan se sai jäädä kaupan istutusruukkuun, johon se reppana sitten jäikin koko kesäksi. Vettä ja ravinteita olen kaikille antanut tasapuolisesti, mutta kuten kuvassa näkyy, kasvutila on elintärkeä tekijä. Ei uskoisi, että kuvan pelargoniat olivat toukokuussa täsmälleen samanlaisia!

Taistelu elintilasta on ankara: kasvit levittäytyvät minkä ehtivät ja valtaavat välittömästi tyhjäksi jääneen tilan. Puutarhassa ei siis kovin pitkään mikään paikka pysy autiona. Erityisen ahkeria tilan haltuunottajia ovat tietenkin rikkaruohot, joille mikään paikka puutarhassa ei ole pyhä. Eikä tietenkään kaupungissakaan, jossa keskeltä asfalttia pilkottaa sievä auringonkeltainen voikukka.

Tärkeintä puutarhassa olisi löytää joka kasville juuri se oikea kasvupaikka ja sepäs ei olekaan mikään helppo nakki! Minun haluni ja kasvin vaatima elinympäristö eivät nimittäin läheskään aina kohtaa. Surullisin esimerkki on Eternal Summer -hortensia. Ostokesänään se kukki oikein kauniisti, mutta sen jälkeen ei diiva ole pukannut näkyville kukan kukkaa. Varsi kasvaa ja lehdet, mutta siinä kaikki. Samoin on käynyt jasmikkeelleni, jonka ostin aidan viereen näkösuojaksi. Kaikkien näiden n. 5 vuoden aikana kasvua on tapahtunut ehkä 20 senttiä ja niistä ihanista valkoisista tuoksuvista kukista olen saanut nauttia yhden ainokaisen kerran.

Ymmärrän toki, että minähän tässä kisassa jään kakkoseksi. Kasvit valitsevat parhaan kasvupaikan ja jos laitan ne jonnekin muualle, niin on turha odottaa kukintoa. Niinpä nöyrryn ja siirrän kasvit. Näin kasvit voittaa aina ja heti päästessään itselleen sopivaan ympäristöön ne aloittavat asemasodan lähialueitten valloittamiseksi heikommilta naapureiltaan.

Marjiksen kaunotar vko 36

Näin loppukesästä, kun kukkaloisto vähenee nopeammin kuin uskottavat selitykset vaalirahakohussa, alkaa arvostaa pitkään ja runsaasti kukkivia kaunottaria. Siksi tällä kertaa spottivalot kohdistetaan auringon keltaoransseissa väreissä loistavaan kasviin, joka kurkottelee ylös köynnöstukea ja pukkaa suloisia kukkia, joita voi kuulemma laittaa salaattiinkin. Minun ja yleisön ja lehdistön suosikin viitan pukee tällä kertaa ylleen köynnöskrassi (Tropaeolum). 

Multasorminen naapurini Salli kertoi hyvän wiherwinkin: krassista kannattaa suurimmat lehdet nyppiä pois, niin saa runsaamman kukinnan. Niinpä tietysti, lehdethän vain syövät kasvin erergiaa, jonka mieluummin näkisi kukkaloistona kuin jättilehtinä. MOT.

K niin kuin kierrätys

Puutarha-aakkonen k käsittelee KIERRÄTYSTÄ. Ei siksi, että se on nyt ajan trendi, vaan siksi, että puutarhassa kaikki kiertää.

Kasvit kiertävät ihan itsekseen kylväytyen uusiin kukkapenkkeihin ja sitten niitä kierrätetään ihan vasiten. Verikurjenpolvelle en ole vieläkään löytänyt hyvää paikkaa puutarhastani, enkä nepalinhanhikille. Kultapiiskut ja malvat vaeltelevat suorastaan holtittomasti kukkapenkistä toiseen, lupaa kysymättä.

Monet kasvit on saatu kierrätykseen naapureilta, kasvinvaihtotoreilta, sukulaisilta ja työkavereilta. Mulla on Irjan neilikkaruusut, Heidin sinitähtiatvat, Sallin esikot, Raijan punamintut jne. Ja aivan erityisesti mulla on Maaritin raparperit, jotka jo kolmantena vuonna peräkkäin kiskoin viimeisintäkin juurenpalasta myöden maasta irti – toivottavasti nyt lopullisesti.

Tämä K-aakkonen olisi aivan hyvin voinut olla vaikka komposti, tuo jokaisen puutarhurin ylin ystävä. Parissa vuodessa kompostiin mätetty kasvi- ja ruokajäte muuttuu mullaksi, josta puutarhurilla on aina yhtä suuri puute kuin toimistorotilla it-tuesta.

Niin ja vadelmat! Satoa antaneet varret haketetaan ja levitetään saman tien takaisin vadelmapenkkiin. Myös biovessan kiinteät jätökset kärrätään vadelmapuskiin ja mikäs sen tehokkaampaa lannoitetta. Vielä kun luonnosta vieraantuneille kyläilijöille mainitsee pari sanaa paskavadelmista, niin kukaan ei halua marjoja mukaansa…

Otto-kissani on aivan erityisen innokas kierrättäjä. Juonikuvio menee näin: Otto pyydystää hiiren/myyrän/päästäisen/rotan/linnun ja tuo sen ylpeänä moukuen mulle lahjaksi. Minä nappaan otuksen ja laitan ruumislankulle. Ihan kohta paikalle lehahtaa harakka/varis/lokki/muulintu ja noukkii saaliin mukaansa.

Kierrättäjä-kissani tykkää siis niin paljon linnuista, että se vasiten niitä ruokkii! Ja siilit vasta iloiseksi tulevatkin, kun kranttu Otto ei syökään kalliilla rahalla kaupasta ostettua huippubrändättyä kissanruokaansa, vaan se päätyy kuppiin keskelle vadelmapuskaa siilien naposteltavaksi. Oi sitä onnellista röhkinää ja kierrätyksen auvoa. 

Perennapenkin ylösnousemus

Ahkeroin lauantaina keskusperennapenkin kimpussa. Kuusivuotiaan penkin kasvusto oli röyhähtänyt ihan vallattomaksi. Taka-alalla olevat korkeat kasvit rehottivat ihan edessäkin ja kaikki oli liian isoa, suurta ja runsasta. Oli ryhdyttävä extreme-toimenpiteisiin.

Kaivoin kaikki kasvit ylös penkistä (paitsi maksaruohon, joka juuri punastelee kauniisti). Käänsin maan lapionsyvyydeltä ja siivosin kaikki ylimääräiset juurenpalaset ja rikkaruohot. Kylvin kalkkia multaan ja hain valtavasti lisää uutta hyvää multaa penkkiin. Tsekkasin kaikki perennajuurakot, jaoin leimut ja monet muutkin kasvit ja ennen kaikkea pienensin juurakot lähes puoleen. Istutin perennat takaisin penkkiinsä ja kastelin.

Katsoin lopputulosta tyytyväisenä, avasin lonkeron ja menin saunaan.

J niin kuin ja

Jo joulu joutuu jorpakkoon! Ei vaiskaan, puutarha-aakkoset vain ovat edenneet joutuisasti kohtaan J, joka on JA, joten nyt seuraa laskuopillis-kielitieteellis-psykologista pohdintaa tästä universumeja toisiinsa liittävästä konjunktiosta.

'Ja' yhdistää asioita ja siksi se sopiikin niin loistavasti puutarhaan. Puutarhassa kun mikään tai mitään ei ole vain yhtä, vaan kaikkea on aina enemmän ja useampi ja runsaasti. Minulla on omena- ja kirsikkapuita. Kasvatan tilliä ja persiljaa. Nautin perennoista ja kesäkukista. Ja niin edelleen loppumattomasti.

Suosittu mentaalitekniikka on korvata 'mutta'-konjuktio 'ja'-konjuktiolla ja näin avata aivan uudenlaisia ajatusjatkumoita. 'Mutta'-sanaa käyttämällä eka lause on ensin arvokas, mutta 'mutta' dissaa sen arvon täydellisesti. Esim. "Voikukka on nätti mutta se on rikkaruoho", jossa nätteys menettää arvonsa kun rikkaruohous nousee niin voimakkaana esiin. Sama asia 'ja'-sanalla antaa jo ihan erilaisen, tasa-arvoisen fiiliksen: "Voikukka on nätti ja se on rikkaruoho". 'Ja'-sana hyväksyy molemmat puolet asiasta, eikä tee mustavalkoista erottelua. Mäkin olen hyvä ja joskus laiskanpuoleinen puutarhuri.

Kun puutarhatöitään alkaa luetella, ei 'ja'-sanan käytölle tule loppua laisinkaan. Nytkin mun ehdottomasti pitäisi ostaa syyslannoitetta ja levittää sitä kasveille ja kylvää nurmikonsiemeniä ja nostaa koko perennapenkki ylös ja istuttaa se uudelleen ja hakea lisää multaa ja kaivaa perunat maasta ja se aita jäi sittenkin tänä kesänä istuttamatta ja ja ja ja...

Voisikohan tuosta edellisestä johtua myös ja-hkailu? Kun on liian monta 'ja'-asiaa jonossa, niin mikäs siinä sitten auttaa, kuin ja-hkailla ja olla tekemättä mitään niistä!

Operaatio kelloköynnös, osa V

Kelloköynnösten maailmassa kaikki hyvin! Kesäkuinen stressi  on muisto vain. Nykyisin köynnökset kipuavat kohti taivaita – tai ainakin puuladon katolle asti – ja nauttivat elämästään.

Kukat ovat hassuja: avautuvat luunvalkoisena ja muuttuvat seuraavaksi päiväksi violeteiksi ja notkuvat vain päivän pari pudotakseen maahan. Aikamoista tuhlausta, tuumaan minä.

Ja ne nuput, ne vasta kummia ovatkin! Kun Hesarin toimittaja aikoinaan tiedusteli, että joko mulla kelloköynnös kukkii, niin enhän löytänyt koko kasvista nupun nuppua! Ne kun on sellaisia itämaisten taikinanyyttien näköisiä kummajaisia huojumassa hennohkon varren nokassa. Toimittajan piti erikseen tulla viisomaan nuppuja mun köynnöksistä ennen kuin pystyi tilaamaan kuvaajan paikalle.

Siemenestä siemeneksi -jatkokertomus oli Hesarissa 22.8. ja tuttuun (täysin käsittämättömään) tapaansa se on arkistoitu maksulliselle digipuolelle. Jutussa on haastateltu aitoa puutarhuria, joka arvelee, että ”kuuma ja kuiva kesä on uuvuttanut ja viivästyttänyt kelloköynnöksiä. Kelloköynnös pitää auringosta, mutta paahde on sille usein liikaa. Se on kuitenkin ruohovartinen, iso köynnös. Kuumahan sillekin tulee."  

Sa se.

Marjiksen kaunotar vko 33

Kun puhutaan ruusunpunaisesta, niin jokaisella kuulijalla on siitä omanlaisensa mielikuva. Aivan samoin kuin joulunpunaisesta, jonka oikeasta sävystä saimme aikoinaan todella pitkällisen ja kiihkeän väittelyn aikaiseksi.

Mutta kun on kyseessä tämän viikon Marjiksen kaunotar, niin jokainen tietää epäröimättä ja täsmälleen, mistä väristä on kyse: Malva (Malva).

Malvasta tulee mieleen viktoriaanisen ajan neitojen hillityn patoutunut intohimo. Väri on hienostunut ja kalvakka, mutta kukinto ryöpsähtelevän runsas. Kuihtuminen on sydäntäsärkevän surullista, kauneus katoaa, kukinnot ränsistyvät ja ruskistuvat, tippuvat pois elämänvoimansa menettäneenä.

Onneksi malva elää syklisesti: perennana sitä aina odottaa uusi elämän kevät ja entistä upeampi kukinta!

I niin kuin ikkuna

Puutarha-aakkonen I voisi olla ihqu, ikuinen, itsenäinen tai mitä muuta tahansa I:llä alkavaa, mutta nyt se on yhtä kuin IKKUNA.

Puutarha on ikkuna maailmaan. Voin tarkastella puutarha-ikkunani läpi/kautta melkeinpä mitä tahansa asiaa elämässä, vaikka Nikkei-indeksiä tai Bodomin murhia tai 24 tv-sarjan logiikkaa. Uskon vakaasti blogini alaotsikkoon "Kaikki elämässä löytyy puurtarhasta".

Itselleni puutarha avasi ennalta-arvaamattomia ikkunoita. Sain puutarhan myötä puolivuotisen kesän, jatkuvan opiskelun, tekemisen ilon, uudenlaista yhteisöllisyyttä, tarkoituksenmukaisuutta elämään ja sitoutumista. Puhumattakaan onnellisuudesta ja ymmärryksestä, nöyryydestä ja onnistumisesta ja vaikka mistä muusta myönteisestä asiasta, joita puutarhan myötä tulvii elämääni ovista ja ikkunoista.

Puutarha on myös näyteikkuna toisen persoonaan. Täällä siirtolapuutarhassa voi tehdä ihmisestä päätelmiä ihan sen mukaan, millä antaumuksella hän hoitaa puutarhaansa. Tai on hoitamatta. Puutarhassa voi toteuttaa kaikkein saivartelevimmatkin luonteenpiirteensä leikkaamalla nurmikon aina 4 mm pituiseksi kolmen päivän välein tai kynimällä kukkapenkin reunukset kynsisaksilla. Tai sitten puutarha on vain miljöö, johon kutsua kavereita grillaamaan ja juomaan viiniä, eikä varsinaisesta puutarhanhoidosta tarvitse ottaa mitään paineita. Ja sitten pitää vielä muistaa, että oikeasti pelkän puutarhan perusteella tehdyt johtopäätökset toisen persoonallisuudesta ovat kyllä täysin liioiteltua keittiöpsykologiaa :-)

Marjiksen eksistentiaalinen kaunotar

Kesän olennaisin ilmentymä, loma, on ohi. Se tekee minut niin alakuloiseksi, että olen lukenut runoja koko päivän, kirjoitellut niitä itsekin.

En ole ihan Leinon "Hallatar haastaa / soi sävel sortuvin siivin" -fiilareissa, vaan alavireisyyteni tasoon ja ajatukseen syksystä ja elämän haipumisesta vastaavat nyt täydellisesti Tuomas Anhavan kääntämät tankarunot.  Olen tänään herkutellut hänen kolmella kokoelmallaan Täällä kaukana, Kuuntelen vieras ja Oikukas tuuli. 

Marjiksen kaunottareksi valitaan siis tällä viikolla Tsurayukin runo, joka on varmaan tankarunoista ehkä tunnetuin ja siteeratuin, mutta sehän vain osoittaa, kuinka yleismaailmalliseen tunnekiteytymään runo osuu ja uppoo:

Elämä täällä

on vain kuin vedessä 

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksit: onko sitä?

Oliko kesä? Kukkiko puutarhani? Nautinko elämästä? Koinko onnen hetkiä? Toteutinko itseäni? Muistan yliopiston filosofian luennoilta sen, kun professori laittoi meidät pohtimaan, että mistä tiedämme varmasti jääkaappiin laitetun olutpullon olemassaolosta enää sen jälkeen, kun ovi on suljettu emmekä enää näe pulloa. Onko koko maailmaa oikeasti olemassakaan missään muualla kuin minun kuvitelmissani? Elämmekö jonkinlaista Matrixia? Eli Saigyon sanoin:

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi - 
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?

Ja ihan lopuksi laitan tähän vielä oman tämänpäiväisen tankakyhäelmäni:

Vaikka kesä on
lopuillaan, se ei silti
kumoudu, lakkaa
olemasta muistona,
sinitaivaan pilvenä.

H niin kuin hipelöinti

Huh hellettä mikä hirmuisa himo puutarha-aakkoseksi H täällä hersyää! H-kirjaimellahan voisi kattaa aivan loputtomasti puutarha-aiheita ja siksi laitankin silmät kiinni ja tökkään sormeani... ja se osuu ehdokkaaseen HIPELÖINTI.

Kasvit ovat moniaistillisia. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, kyllä se on ihan kasvissa itsessään. Tuoksu voi olla etova tai huumaava, kuten liljojen parfyymimaisen makea tuoksu, joka saa minut aina unelmoimaan. Maku on makuasia, mutta minä ainakin inhoan jokakeväisiä lehtijuttuja voikukkasalaateista. Voikukka on rikkaruoho ja piste. Kuuloaistista tulee mieleen sade. Kun istun patiollani, niin huomaan sateen aina ensimmäisenä äänestä: vadelmapuskani alkavat ropistella. Yhtään pisaraa en ole vielä tuntenut tai nähnyt, mutta ääni paljastaa pienenkin tiputtelun.

Ja sitten se hipelöinti, kosketus, polttelu... Kasveja onneksi saa koskea ja monet kasvit koskettelevat minua, vaikken haluaisikaan. Kun vadelmia poimii hihattomalla paidalla, on käsivarret täynnä vertatihkuvia naarmuja. Nokkonen vasta mukava yllätys onkin, ja kun sen polttavan tunteen yhdistää kuumaan aurinkoon niin tietää kyllä elävänsä vaikka toivookin kuolevansa.

Jotkut kasvit ovat ihanan pehmeitä, suorastaan eläimellisen turkkimaisia. Esimerkiksi helminukkajäkkärä, jota voi silittää kuin ohutkarvaista kissaa. Liljat ovat kovia ja tanakoita, eivätkä houkuttele hiplaamiseen, mutta ruusun vetovoima ulottuu myös kosketteluun. Nenä on pakko työntää ruusuun ja silkkimäisiä terälehtiä on ehdottomasti saatava sivellä.

Puut taas on tehty halattavaksi. Lukitsen polkupyöräni omenapuuhun, joten juuri se puu saa käsivarteni ympärilleen vähintään kahdesti päivässä. Muut puut saavat hellyyttäni satunnaisesti: joskus vaan tulee pakahduttava tarve halia puuta kun se on niin upea, se on antanut hyvää satoa tai sitten vain itse niin suuresti nauttii tästä elämästä.

Muutenkin koskettelulla on erilaisia frekvenssejä. Kesäkukkia pitää nyppiä päivittäin, kun taas perunasta riittää istutus ja ylös kaivaminen, peseminen ja syöminen. Raskaampia kasveja on vähän väliä nostettava ja tuettava. Liian voimakkaasti kasvavaa flooraa on rajusti ja väkivaltaisestikin karsittava.

Kasvien kosketuksista yksi nautinnollisimmista on tietenkin nurmikko, kesän ihanin tunnusmerkki. Sen pehmeä ja pistelevä tuntuma hellii ja tervehdyttää niin ruumista kuin sieluakin; se maadoittaa ihmisen nykyhetkeen ja samalla sen kosketus kohottaa onnellisiin sfääreihin.

Minnan WerratonWiherWinkki

Tämä MWWW on todellisen luontoystävän ja torjunta-aineiden vastustajan unelma ja se menee näin:

Puutarhan kivetysten, polkujen ja liuskekivien väleihin ja vastaaviin paikkoihin tunkee aina voimallisesti rikkaruohoa, voikukkaa ja muuta ei-toivottua kasvustoa. Mutta ei hätää! Niitä on turha suihkutella roundupmaisilla ympäristömyrkyillä tai kaivella voikukkaraudalla, kun on olemassa ilmainen, aina saatavilla oleva helppo keino: kiehuva vesi.

Kiehuva vesi on keskitysleirimäisen varma kuolonsuihku kasvien solukolle. Joten esim. uusien perunoiden keitinvedet kannattaa huiskaista liuskekivipatiolle ja päivässä parissa ikävä välikasvusto kuihtuu. Suosittelen lämpimästi – ei,  vaan kiehuvasti!

Marjiksen kaunotar vko 31

Joskus kauneus on tappavaa. Rakastava syleily johtaakin kuolemaan. Läheisyys tukahduttaa ja vie hengen hiljaa hivuttamalla. Kaunotar itse on täysin syytön, sehän vain toimii DNA:nsa mukaisesti ja toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä tässä maailmankaikkeudessa. Marjiksen kaunotar vko 31 on tämä uskomattoman upea ilmestys, terminaalihoitoon uhrinsa saattava Elämänlanka (Calystegia sepium, tunnetaan myös nimillä Karhunköynnös ja Isokierto). 

Elämänlanka on nimensä veroinen sitkeä pikku otus. Ja kaunis kuin mikä! Vähän sydämenmuotoiset lehdet ja niin viattoman valkoinen kukka ja sievästi läheisiin kietoutuva varsi - kaikki kiehtovan viettelijän ja Mata Harin ominaisuudet siis.

Elämänlanka taas kerran osoittaa, että vastakkaiset vaihtoehdot ovat olemassa yhtäaikaa ja ovat aivan yhtä todellisia ja varteenotettavia. Minä pidän elämänlankaa puutarhassani ikävänä riesana. Silti ihailen samaa kasvia kerrassaan viehättävänä köynnöskasvina isäni puutarhassa. Tästähän tulee aasinsiltamaisesti ihan mieleen se Eino Leinon runo, joka menee vapaasti siteeraten näin: Ei paha ole kenkään ihminen / vaan toinen on heikompi toista. / Hyvää on rinnassa jokaisen / vaikkei se aina esille loista. /

G niin kuin gigantti

Puutarha-aakkosissa on nyt edetty G:hen asti ja se on jotakin niin suurta ja valtaisaa ja ylitsepursuavaa kuin GIGANTTI.

Aloittelevalle puutarhurille (siis ainakin minulle) sattuu usein, että kasvien mittasuhteet ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin. Jo ensimmäisenä kesänä mausteyrtit aiheuttivat minulle suurta hämminkiä. Ostin taimet minttua ja oreganoa ja joteskin ajattelin, että ne pysyvät yhtä pieninä ja sievinä kuin kaupan ruukkuyrititkin. Mutta mitä vielä! Minttu rehahti heti valloilleen, kasvoi varmaan 80-senttiseksi ja valtasi aivan valtavat alueet itselleen. Oreganon kasvu- ja leviämisinto oli myös päätä huimaava. No, jälkeen päin kuulin fiksun neuvon, että erityisesti minttu pitäisi istuttaa isoon ruukkuun ja upottaa se maahan, jolloin se pysyisi aisoissa.

Kurjenpolvet ovat myös murheenkryynejäni. Vaikka ostaisin kuinka matalan lajikkeen, se kuitenkin kukkapenkissä intoutuu kasvamaan hävyttömän isoksi ja liian korkeaksi. Ja taas sille on etsittävä uusi sijoituspaikka...

Tänä kesänä huomasin, kuinka suuri merkitys vieruskasveilla on kukan pituuskasvulle. Sama sininen kukka, jonka nimestä minulla ei ikäväkseni ole tietoakaan, oli jostakin kulkeutunut kahteen eri kukkapenkkiini. Toisessa sen rinnalla kasvoi upeita korkeita iiriksiä ja toisessa huomattavasti matalampa palavaa rakkautta. Ja näillä samoilla sinisillä kasveilla oli pituuseroa varmaan 30 cm! Oi näitä evoluution ihmeitä.

Giganttimaisiin mittoihin kasvaa puutarhassa myös työmäärät, jos sellaisen linjan elämässään ottaa. Aina välillä jaksan ihmetellä, mitä naapurin duracell-mummo touhaa puutarhatöissä aamusta iltaan. No, sekin selkisi, kun hän kertoi, että hän oli kaikki kolikonkokoiset omenapuista pudonneet raakileet halkaissut vähintään kahtia ennen kompostiin laittoa, kun näin kompostiin mahtuu enemmän tavaraa. Nostin kuvaannollisesti hattua moiselle täysin turhalle ahkeruudelle ja palasin takaisin  lepotuoliini hyvän kirjan pariin.

Buddha rauhanturvaajana

Mökilläni on ihan oikeiden turvajärjestelmien lisäksi vahva epävirallinen arsenaali suojautumiskeinoja epätoivottuja vieraita vastaan. Tässä kolmen kärki:

Lempeästi hymyilevä Buddha istuu mietiskelyyn syventyneenä patiolla. Ylimaallista hyvyyttä huokuvana se luo valaistuneen katseensa jokaiseen ovesta kulkijaan. Buddhan silmien alla vallitsee ikuinen rikkumaton rauha. (Ja kaikki tämä Tarjoustalosta vain 9,90 €!)

Portin pielessä kasvaa mehitähti. Kansanperinteen mukaan se pitää sairaudet ja kaiken pahan loitolla. Mikä on todistettua.

Kissakin on hyvä vahti, tosin aika epäluotettava. Kesäkissani Osku hoiti portsarin virkaa hellepäiviin sopivalla antaumuksella. 

Ville-kissani viettää parhainta elämää kissojen taivaassa. Sieltä se pitää valppaasti silmällä maallista suosikkimökkiään ja sen puutarhaelämää. Ja hyvinkin eläväisellä Otto-kissalla on vastuulla paitsi mun mökki, myös koko Marjaniemi. Se valvoo reviiriä yökaudet, jättää hajumerkit, kynsii puuhun tunnisteet ja nappaa ylimääräiset pikkujyrsijät pois kuleksimasta. Huh mikä urakka mun pienellä turvakissalla!

Marjiksen kaunotar vko 30

Näin juuriltani eteläpohojalaasena en yhtään tykkää, että kasvitaudin nimi on härmä. Sehän on panettelua! Härmän taudinkuvaan kuuluu lehtien harmaantuminen, laikkuuntuminen, kuihtuminen. Sellaisenako minun upea kotimaakuntani nähdään, harmaana ja kuihtuvana? Vaikka Etelä-Pohjanmaa on täynnä elinvoimaa, yritteliäisyyttä, uniikkeja persoonia, upeaa luontoa ja silmiä hivelevän kaunista lakeutta!

Härmä tulee joka kesä vieraakseni tänne Helsingin Marjaniemeen yhtä varmasti kuin tämän viikon kaunotar on kauneimmassa kukassaan. Ladys and gentleman, may I present you the Syysleimu (Phlox paniculata)!!!

Lapsena kun meille Alavudella rakennettiin omakotitalo, niin meillä oli siihen aikaan jotakin ennenkuulumattoman harvinaista eli maisema-arkkitehti. Hänen alkuperäisestä yllättävänkin pelkistetystä puutarhasuunnitelmastaan on edelleen jäjlellä parhaat palat Europane-jaloruusut ja violetit syysleimut. 

Ne molemmat ovat myös oman puutarhani rakkaimpia kasveja.